Ja illalla hänet korjattiin juopuneena putkaan, missä hänet sijoitettiin niiden murhaajiensa viereiseen yksinäiseen pieneen koppiin.
Mutta huijarit huomasivat jonkun sinne tuoduksi ja huomattuaan Jönnin aamusella jo olevan hereillä ja tietämättä taas, että se oli Jönni, ryhtyivät he pyytämään sitä avustamaan karkaamisessa. He naputtivat seinään ja kysyivät:
"Mistä syystä sinä olet siellä?… Varkaudestako?"
"En minä mistään syystä… Viinoja vain ryypiksin, niin väsyin", puhdistautui Jönni tietämättä kuka kyseli. Miehet puolestaan ilmoittivat:
"Meillä taas ei ole mitään syytä täällä olla… Ei humalaakaan." Ja he alkoivat hieroa seinän läpi kauppaa. Lupasivat hänelle sata markkaa, jos hän ensi yönä puoliyön aikaan pujottaa heille kopin pikku akkunan rautaristikkojen läpi tiirikan. Jönni ihastui, lupasi, jäi päiväksi Hämeenlinnaan, hankki viimeisillä penneillänsä tiirikan ja odotti sydänyötä.
* * * * *
Ja nyt sattui omituinen juttu. Punturi oli joutunut Jönnin asioitsemisien takia asioissaan ahtaalle, varsinkin kun oli sitoutunut ostamaan sen kaupunkitalon. Pulassaan hän päätti lähteä Helsinkiin kauppaamaan maatilaansa velkojalleen, sille oikealle kauppaneuvos Lundbergille.
Niin ajoi hän junassa. Hän oli murtunut ja masentunut. Mikko Pukari, hämeenlinnalainen jätkämies, istui hänen vierellänsä, vaikka eivät he tuttuja olleet. Punturia tervehti eräs sen tuttu ja rupesi puheisille. Punturi puhui surullisena.
"Helsinkiin tässä olen matkalla", kuuli Mikko Pukari hänen tutullensa selittävän. Ja kun puhe jatkui hitaasti, niin tuttu kysäisi Punturilta:
"Mitäs sinä nyt niin allapäin olet?"