"Mutta itseämme meidän ei pidä koskaan kadottaa. Ei etsiessäkään."
Se oli semmoista, jonka voi täydellisesti ymmärtää ainoastaan hän itse.
Hän ryyppäsi ja jatkoi:
"Sillä kun meillä vain on henki altis, niin ei sitä silloin kysy mitä sitä etsii, vaan uskoo, että tottapahan Herra huolen pitää niin, että löytää itsekukin lopulta sen oman ja oikean hautansa eikä joudu toisen tiloille."
"Ka… Herrahan se aina rinnustimen aukaisee, kun on aika ihmisen valjaista päästä", painui ryypiksivä Hesakin jo hartaalle mielialalle. Jönni heltyi miljoonatoiveistaan ja ruumiinsa leikkuulla ansaituista viinoista ja turulla soittavien huolettomien vapaudesta ja runollisuudesta lopen, ikävöi hyvää Helsinkiään ja puheli:
"Kaikki muu menköön aikanaan… Sekä ruumis että miljoonat, kunhan vain altis henki jää… Niin että emme itseämme kadota."
Ja niin hän erosi leikkaajastansa ja lähti edelleen tuota kadonnutta omaa itseänsä etsimään. Lähti henki alttiina ja niinkuin se, joka huoletonna turulla soittaa.
Ja nyt oli yösydän. Oli pilvistä, puolipimeää. Pohjoisesta tuleva juna lähti kello yksi yöllä. Hän päätti matkustaa sillä, sitten kun on tuon tiirikan satamarkkasesta myönyt. Ollakseen valmis junalle hän nyt puoliyön aikana nosti taas majapaikassaan arkun selkäänsä ja ristin olalleen ja niin kömpi salaa poliisivankilan sovitun akkunan alle.
XVIII.
Ja huijarit odottivat. Kun Jönni naputti seinään, riensivät he aukosta tiirikkaa ottamaan.
Mutta taas he näkivät kauhunäyn: taas Jönni arkku selässä ja risti olalla yön pimeydessä häämöittämässä! He kyyristyivät ja vaikenivat kuin hiiret, ja turhia olivat Jönnin kaikki naputtelut.