Hänen täytyi poistua ilman satamarkkasta. Poistuessaan hän kurottautui ja pisti hänelle tarpeettomaksi käyneen tiirikan hiljaa akkunanreunalle, ristikon väliin. Pelästynyt, kyyristynyt joukko, joka ei uskaltanut katsahtaa sinnepäinkään, ei sitä huomannut, ja niin meni tiirikka turhaan.
Mutta Jönni riensi kirstu selässä asemalle ja sai siellä kerjätyksi matkarahat Riihimäelle asti, Tampereella ostettu piletti kun oli juopotellessa kadonnut.
Mutta huijarijoukko oli masentunut. Omatunto alkoi puhua. Jönnin kamala, kolea haamu häämöitti yhä silmissä.
Ja niinpä he keskellä yötä kutsuivat papin, tunnustivat sille monet syntinsä ja lupasivat tulla hyviksi kristityiksi. Pappi heltyi, lohdutti. Viimeiseksi he tunnustivat sen kamalimman rikoksensa, että olivat murhanneet Jönnin.
"Mutta se tapahtui vahingossa", ilmoittivat he.
Mutta pappi oli jo kuullut koko Jönnin jutun, tiesi miesten olevan siihen syyttömiä ja selitti heille koko asian. Miehet kuuntelivat ihmeissään. Heille selvisi jo sekin Jönnin aaveen arvoitus. He vaikenivat hyvin omituisesti.
"Niin johtaa Herra asiat hyviksi, kun vain Hänen puoleensa käännymme", puheli pappi lohdutusta. Antti Tanakka oli kuunnellut jo hyvin synkeänä. Pappi selitti murhatusta — Jönnistä:
"Kuuluu täällä Hämeenlinnassa eilen kuleksineen ruumiskirstu selässä, sitä kaupittelemassa."
"Saatana!" kirosi silloin Antti Tanakka synkeänä, itsekseen.
Mutta pappi jatkoi vain omaansa, rauhoitti, lupasi armoa.