Mutta samoihin aikoihin kerjäili Jönni Riihimäellä matkarahoja Helsinkiin. Eivät tahtoneet ihmiset hänelle antaa, ja hän oli jo allapäin. Seuraan lyöttäytyi Tovilainen, kyseli, puheli. Jönni kertoili etsivänsä suurta veijaria, ja Tovilainen, joka oli kuullut siitä Tampereen huijarista, ihastui ja puheli:
"Se mies oli oikea miljoonamies. Osasi miljoonia pölisyttää."
Hän ihaili miestä tosissaan, tupakoi ja jatkoi, kehui:
"Se oli liikemies! Osasi herrojakin huulesta vetää." Ja taas tuli Jönni kateelliseksi tuolle suurelle liikemiesnerolle ja puheli Tovilaiselle:
"Kunpa Herra olisi minullekin antanut niin terävän partaveitsen päähän, niin en tässä nyt matkalantteja muilta anoisi."
Hän kadehti sitä taas kuin lapsi ja puheli:
"Minulle taas on Herra antanut miljoonamiehen lahjoista ainoastaan sen puolen, että osaan miljoonan menettää. Liikuttaa miljoonaa niinpäin."
Mutta saapui juna. Rumpuliini palasi Viipurista, oli saanut sieltä rahansa irti ja riensi nyt lainaamaan Jönnilta ne toiset tarvittavat sata tuhatta ostaaksensa niillä sitten häneltä sen Isolohkon emätilan. Oli viivähtänyt matkalla ja lähettänyt sähkösanoman, että nyt hän tulee.
Jönnin oleskelu ja olemus oli Riihimäellä herättänyt epäluuloja. Kai se hän on ne konjakit varastanut. Ruumiskirstunsa ja ristinsä oli Jönni vienyt metsään. Häntä pidettiin silmällä ja odotettiin Nuutisen tuloa.
Mutta ei Jönni sitä aavistanut. Hän pyysi matkustavalta Rumpuliiniltakin lanttia. Tämä silmäili häntä tutkivin katsein, sillä hän oli varova, kun oli yli satatuhatta taskussa. Mies näytti epäilyttävältä. Hän jo kysäisi: