"Se on akkaväen tapa semmoinen… Että suu on aina niinkuin viekoitteleva veräjä."
Ja he olivat siinä Pollux laivan tuloa odotellessaan painuakin puhumaan Liisasta, mutta laiskotti. Aurinko paistoi kuumasti. Merilinnut lennellä suikailivat kirkkaassa valossa sataman yllä. Sai toki Hankku raukean haukotuksen jälkeen vielä Liisasta arvelluksi:
"Onhan siinä muijaa… Rahaakin kaksikymmentätuhatta! Sappernaakeli!"
Ja siitä rahan paljoudesta aikoi Jönnikin jotain sanoa, mutta kankea ja hidas ajatus ei saanut oikeaa, tarkoitettua otetta, ja niin joutui hän sitä rahan paljoutta tunnustamaan Liisan lihavuudella, pulujensyottöpuuhissaan puhellen:
"Onhan siinä Liisassa akkaa… Kokonainen valtakunta!"
* * * * *
Ja sitä menoaan ne asiat sitten alkoivat mennä. Liisa toivoi Jönnistä puolisoa, ja ammattitoverit kiintyivät nyt samaiseen juttuun yhäkin läheisemmin. Jollekulle heistä tietysti kangasti alkavan nyt joksikin aikaa oikeat makean leivän päivät niiden Jönnin tuhansien turvissa.
Mutta Jönni alkoikin nyt ylvästyä ja pullistua. Ukko Lundbergin puheesta herättyään, uudestisynnyttyään, hän hautoi vain sitä miljoonaa mielessään. Olihan ukolle se miljoona itänyt kymmenpennisestä. Miksi ei se hänelle voisi orastaa kahdestatuhannesta markasta.
Ja niinpä alkoi hän nyt ensiksi kaihtaa ja vieroa tovereitaan, ammattikuntaansa. Hän varoi ja pelkäsi, että ne tulevat tahtomaan ja vaatimaan häneltä olutta ja viinaa ja siten juovat häneltä rahat, ne miljoonan siemenet. Varsinkin Hankkua, pelastajaansa, hän nyt varoi ja ihan pelkäsi. Hän pelkäsi sen rupeavan nyt, hänen rikastuttuansa, häneltä odottamaan pelastuspalkkiota, joskaan nyt ei järkiään rahassa, niin ainakin oluessa ja viinassa ja makkarassa.
Ja niinpä alkoikin hän aivan kartella ja kiertää Hankkua. Joka hetki hän pelkäsi sen tulevan ja alkavan odottaa, jopa puheilla vihjailla siitä palkkio-asiasta. Hän aivan jo vihastui Hankulle.