Siinä sitä siis oltiin. Jönniä alkoi harmittaa, mutta hän koki sitä harmia niellä perunan muodossa. Aivan hänen hahmonsa pimeni.
"Minähän sinut silloin pelastin ja kuiville telakoille vedin", jatkoi
Hankku sikarin pätkästä savut imaisten.
Ja silloin purkautui Jönnin harmi jo sanoiksi, tosin hillityiksi. Tekeytyen kuin puhuisi noin-vain hän jo, muka viattomasti, tuon Hankun ansion epäsi, kieltäen:
"Kukas sinun käski vetää!"
Ja saatuaan nielun tyhjäksi hän kuin muina miehinä puhuen lisäsi ynseän:
"Kun jätkä kerran putoaa mereen, niin ann' mennä."
Ei Hankku siitä vielä mitään erin outoa haistanut. Kokien rikkaalle Jönnille kelvata hän sen ynseän puheen johdosta ihan hanakasti puolusti:
"Elä helkkarissa, Jönni!… Kuka nyt ei sinua pelastaisi! Parasta miestä!"
Mutta se vain ärsytti Jönniä, sillä nyt hän oli entistä varmempi siitä, että Hankku tahtoo ryyppyjä. Hän lopetti syönnin, työnsi puukon tuppeen, nousi, kiinnitti remelin tiukemma ja entistä ylimielisemmin Hankkua vastaan puheli, alkaen:
"Sinä vain loriset."