Mutta nyt oli Jönniä kohdannut iso onni: Kauppaneuvos täytti tänään kuusikymmentä vuotta, ja siksipä Jönni jo anivarhain aamusella riensi konttoriin ilmoittamaan ukolle, että Polaris laiva on yöllä saapunut.
"Jos siinä saattaa olla komersrootille tavaroita, niin tulin ilmoittamaan", kierteli hän tulonsa oikeata syytä.
Mutta ukko arvasi sen oikean syyn. Hän olikin nyt merkkipäivänsä johdosta tavallista anteliaampi ja niinpä lahjoittikin Jönnille vanhan mustan rokkinsa, liivit, korkean silinterihattunsa, oikean silkkistormin, eikä kironnutkaan nyt yhtään kertaa, vaan puheli hänelle aivan heltyneenä, liikutettuna:
"Mutta Jönni vain katsoo nyt eteensä, että ei näitä juo."
Ja Jönni lupasi ja oli liikutettu lahjasta, sillä ei hän ollut koskaan näin suuria saanut. Aivan hän, siinä mieli liikutettuna ollen, koki salaa kääntää mälliä poskesta toiseen ja yritteli puhua.
"Komersrootti on oikea mies", tapaili hän. Ja ukko siitä yhä herkkyi. Hän aikoi antaa Jönnille vielä markan, aivan rahassa, mutta kun pelkäsi rahan saattavan Jönnin kiusaukseen, ja kun hänellä oli agenttien tyrkyttämiä arpalippuja kaksi, niin hän lahjoitti niistä toisen Jönnille. Sitä ainakaan ei voisi juoda ja niin joutua selkkauksiin.
"Se voi voittaa aina kahteenkymmeneentuhanteen", ilahdutti hän tuon lipun johdosta Jönniä tiedolla, ja juuri tämä arpalippu, jolla Lundberg luuli pelastaneensa Jönnin rahaan aina oleellisesti yhdistetystä kiusauksesta, juuri se lippu tulikin sitten Jönnin elämässä kohtalokkaaksi ja saattoi hänet, jopa itsensä ukko Lundberginkin, suorastaan iäisyysselkkauksiin ja haudantakaisen maailman seikkailuihin, joihin ei puhdas raha ollut häntä vielä koskaan saattanut.
Mutta oli miten oli. Päivä oli Jönnille ilon ja riemun päivä, ei sen arpalipun takia, vaan niiden vaatteiden: mustan rokin, liivien ja silkkihatun takia. Ei hän olisi vielä eilen uskaltanut moista uneksiakaan. Hän oli nyt kuin lapsi.
Ei siis ihme, että hän riemastui ja piti itsekseen kestit. Hän pukeutui tuohon herrasrokkiin ja liiveihin ja otti ryypyt, ja lopulta ihastui niin, että joi itsensä humalaan, vaikka ei ollutkaan lauvantai. Rokkiin puettuna ja silinteri päässä lähti hän siinä kunnossa astelemaan juhlallisesti keskikatua pitkin, unohti koko maailman, ei huomannut ihmisten häntä ihmeissään katsovan. Passissa seisoi nytkin se ainainen Nuutinen. Se odotti nyt sitä Tampereen poliisikomisarius Nepasta. Oli pukeutunut ihan uuteen juhlapukuun, sillä passista päästyä oli määrä mennä suoraan sitä tapaamaan.
Mutta katua pitkin humalaisena horjuva Jönni huomasi hänet jo kaukaa.
Ei tosin tajuisesti, vaan epäselvänä hahmona, vanhasta tottumuksesta.