"Nuutinen!… Nuutinen hoi!" hoihki hän sille jo etäältä.
Nuutista alkoi harmittaa. Ryvettyy sitä isoa likaista jätkää raahatessa taas juhlapuku, harmitteli hän itsekseen. Nyt se oli vielä ihmeellisissä tamineissa: silinteri päässä ja yllä rokki. Kiusanteoksi hän jo näkyä arveli eikä ollut kuulevinaankaan hoihketta.
Mutta Jönni hoipertaa jätkytti edelleen jykevänä ja saapui luo, aikoi ruveta puheisille, mutta harmistunut Nuutinen väitteli, ujoilikin moisen seuraa siinä uudessa puvussa, ujoili virka-arvonsa takia, ei ollut huomaavinaankaan.
"Nuutinen hoi!" koki horjuva Jönni lähennellä.
"Mene hiiteen!" ärähti Nuutinen, mutta salavihkaa, äkeästi, ja koki arvokkaasti pysytellä selin. Jönnin silmissä sumeni maailma. Hän alkoi umpimähkään, kuin toraileva, tenätä:
"Elä sinä ylpeile, Nuutinen… Häh… Nuuuu-tinen."
Mutta sitten alkoi maailma silmissä lopen sammua. Väsytti ja hän nukahti keskelle katua. Silkkisilinteri vierähti pohjalleen pystyyn siihen ihan korvallisen viereen, ja hän heräsi vasta seuraavana aamuna, kun pukunsa ryvettymisestä ärtynyt Nuutinen kiroillen potki häntä putkassa hereille kuin hirttä. Hän raotti silloin silmiänsä ja arveli rauhallisesti:
"Ka… Nuutinenko sinä olet?"
Nuutinen alkoi haukkua. Hän oli sittenkin saanut nyt paikan Tampereelle. Huomenna oli määrä jo erota täältä virasta. Ja eilisestä harmistuneena hän manaili Jönnille äkäistä:
"Nyt sinä, kehno, et minulla enää itseäsi kannatuta!" Se oli tosi harmia. Nyt hän uskoi toki lopultakin päässeensä rauhaan. Jönnikin oli jo valmis taas mitattavaksi ja punnittavaksi ja muita virallisia loppumenoja varten. Poliisikomisarius puuhaili niissä menoissa poliisi Nuutisen apuna. Molemmat olivat äreällä päällä. Nyt ne jo punnitsivat häntä. Siinä vaakalaudalla vielä seisten hän silloin taas siitä painostaan peräsi: