"Paljonko on nyt?"
Mutta eivät ne hänelle vastanneet. Halveksivat koko jätkää. Nuutinen vain ilmoitti komisariukselle, kirjaan merkittäväksi, lyhyen:
"Sama kuin ennen."
Hän ilmoitti sen ynseän ylenkatseellisella äänellä, kiukuissaan Jönnille, varoen häneen katsahtaakaan. Huoneeseen astui nyt uusi poliisimestari. Oli ensi päivää virassansa ja oli ottanut käytäntöön tavan painattaa pidätettyjen sormenjälet paperille, vastaista tuntemista varten. Hän silmäili outopukuista jätkää ja antoi määräyksen painatuttaa nuo sormimerkit.
Mutta kun Nuutinen nyt vaati Jönniä ne merkit painamaan, niin Jönni alkoi arkailla. Asia oli hänelle outo. Ensi kertaa hän moisesta kuulikaan. Hän kävi epäluuloiseksi ja vitkasteli.
"Tuohon!" komensi silloin harmistunut Nuutinen hyvin vihaisesti, tiukasti. Jönni mulkoili epäilevänä kuin härkä.
"Onkohan se mikä paperi?" yritteli hän perätä. Mutta Nuutinen kävi kerrassaan kopeaksi ja äkäiseksi ja komensi:
"Ei se sormiasi syö."
Tuli jo pakko. Poliisi jo uhkaili. Jönni raapasi niskaansa epäluuloisena ja pelkäsi paperia kuin lapsi jotakin epäiltävää. Lopulta väänsi Nuutinen häneltä käden väkisin, painoi sen hyppyset paperiin ja äyhkäsi vihaisesti, kuivasti ja lyhyen virallisesti:
"Nyt saat mennä!"