Jönni lähti. Eteisessä hän hidasteli, aikoi palata vieläkin tiedustamaan, mikä paperi se oli, johon häneltä oli tuo outo puumerkki otettu, mutta paikalle saapunut poliisimestari, nähtyään hänen eteisessä viivyttelevän, kehoitti poistumaan, ilmoittaen:
"Ei sine saa teelle lurkki!"
Ja niin täytyi epäluuloisen Jönnin poistua epätietoisena asiastansa.
* * * * *
Mutta ei se poliisi Nuutinen ollut itse asiassa sydämensä pohjasta Jönnille vihastunut, sillä hän oli oikeastaan hyväsydäminen mies. Itse asiassa Jönnistä pidettiinkin poliisikamarissa ja hänestä kerrottiin siellä ajan ratoksi tuhansia juttuja. Nuutista vain harmitti nyt yhäkin se, että täytyi humalaista jätkää aina ja aina vain kantaa. Jönnin poistuttua hän nyt aivan katui, että oli sitä haukkunut.
Ja niinpä hän, kun vielä tapasi Jönnin porttikäytävässä, alkoikin sille puhua sovintoa, Erojaisilta tämä hetki tuntui. Siitäkin heltyminen. Hän puheli tosissaan, erosta heltyneenä:
"En minä sinua, Jönni, silti", puheli hän heltyneenä, "en minä sinua silti sorra, mutta se vain harmittaa, kun on täytynyt sinua, kehnoa, aina kantaa".
Se oli eroamisheltymyksen aiheuttamaa vilpitöntä anteeksipyyntöä, äskeisen vihastumisen katumista. Ja oitis tajusi Jönni sen sovittavan äänen, ja hänen mielensä liikahti siitä. Aivanpa oli sanattomaksi painua, varsinkin kun heltynyt Nuutinen vielä ihan sikarin tarjosi, puhellen samalla puolustuksekseen:
"Sinä et tiedä, miten se harmittaa, kun täytyy humalaista jätkää kanneksia."
Jönni heltyi lopen.