"Elä nyt, Nuutinen, tykkää pahaa", puheli hän ja lisäili:
"Se tuo maailma tahtoo meitä itsekutakin horjauttaa."
He joutuivat jo juttusille, puhelivat sopua. Lopulta Jönni siitä rohkaistui niin, että epäluuloaan tyydyttääkseen peräsi:
"Mutta sitä minä vain arvelin, että mitä varten se poliisimestari tahtoi sormet paperin päälle?"
Nuutinen koki nyt rauhoittaa, sovittaa:
"Noo… Se nyt on vain niitä uusia keksinnöitä… Se poliisilaitoskin yhä vain kehittyy ja pyrkii olemaan ajan tasalla", innostui hän aivan selittämään.
Ja niin he erosivat, molempien mieli liikutettuna, ja Nuutinen oli varma siitä, että hänen ei tarvitse enää Jönniä kantaa.
Mutta jätkäjoukon löydettyänsä kertoili nyt Jönni aivan lapsen alttiudella, innostuneena, niistä sormenpää-asioista, ja toiset kuuntelivat sitä kuin alttiit isot lapset, ja Jönni todisti heille lopuksi Nuutisesta:
"Se Nuutinen on oikea ja hyvä mies."