Tuppasi jo harmittamaan. Unohtui ryyppyasiakin.

Mutta Jönni vain yltyi, aivanpa ilkkui sillä, että Hankku uskoi ylösnousemiseen.

"Kun parikin metriä multaa päällesi lapioidaan, niin siellä sitä vain maata lojotat etkä enää ylös hypi ja leku", ilkamoi hän kuin uhalla ja sitä kyytiään jouduttautui pois lähtemään.

Ja niin erosivat he, pelastaja ja pelastettu, aivan ilmeisinä vihamiehinä toisillensa. Yksin jäätyään Hankku harmistuneena aivan raapaisi niskaansa ja itsekseen oudostellen harmitteli:

"Kehnoako se Jönni tuolla tavalla! Rikkaaksi tultuaan paisuu kuin porvari ja unohtaa autuudenkin ja sielun."

Mutta Hankusta kiusautunut Jönni muuttui nyt suorastaan ynseäksi koko uskon asialle. Aivan Hankun uhalla hän nyt oli epäjumalinen. Sillä kun Hankku oli puhunut ylösnousemisen ja muun semmoisen puolesta, niin hän mieheen harmistuneena ärtyi aivan vaistomaisesti ynseäksi Sanalle ja kaikille Kristinopin kalleille perustotuuksille.

* * * * *

Se oli toriaikaa, Hankun käsistä paettuaan aikoi Jönni kömpiä suorastaan asemalle junan lähtöä odottamaan, mutta sitten juolahtikin mieleen käydä torilla kaupustelevaa morsiantansa Liisaa vielä vakuuttamassa. Kun siinä koko se maatilan kauppa ja koko elämä ja onni oikeastaan riippui niistä Liisan luulotelluista tuhansista, ja kun lisäksi Hankku oli mielen kiihdyttänyt, niin hän varovaisuuden vuoksi lähti vieläkin Liisalta vakuutta vaatimaan.

Ja niinpä hän Liisan luo tultuaan alkoi oitis puhua asiasta:

"Hankku siinä… Puhui uskosta!" alkoi hän harmistuneena, mutta lauhtui oitis ja jatkoi: