Ja Antti Pitkänenkin viehättyi ja veltostui kuulemaan. Mieleen oli jäänyt Jönnin puhe rakkaudesta ja rikkaista naimisista, ja hän veltostui niihin viehättymään ja kuunteli Jönnin runoilua ääneti, kuin miettien, ja kun Jönni lopetti ja hänellä oli nuo asiat nyt sielussa, niin hän äkkiä puheli:
"Olisihan se hyvä, kun saisi vaikka rikkaan akan… Sitä jo silloin eläisi." Hän lupasi olla Jönnille kaikissa kaupoissa apuna, ja Jönni puolestaan lupasi palkita vaivat ja avun. Nytkin hän jo juotti Anttia niin ylellisesti ja varojaan säästämättä, että poliisi sai tuon pitkän miehen kantaa suojiinsa tavallista hervottomammassa tilassa.
Niin he erosivat, ja Jönni lähti taivaltamaan Punturin maita kohti, eivätkä nämä kaksi ystävystä osanneet vielä aavistaakaan, että heidän kohtalonsa tulisivat kietoutumaan toisiinsa niin erottamattomasti, että he tulevat vielä haudantakaisessakin elämässä seikkailemaan yhteistä seikkailuansa.
Mutta Jönnistä erottuaan ja juotuaan siltä saamansa rahat muisteli Antti Pitkänen tuota uutta ystäväänsä ja sen puheluja. Hän johtui muistamaan sen puheet naimiskaupalla rikastumisesta, ja kerran erään huijarijoukon kanssa ryypiskelyssään hän niitä puheita muistellessaan osui lausumaan:
"Kun sitä mies saisi vaikka rikkaan eukon, niin sitä jo kohentuisi."
Ja hän näytti väsyneen sitä ajattelemaan, istui ääneti, pää nuokuksissa laihan, pitkän kaulan päässä. Hän oli tosin viinasta väsynyt, mutta iloinen huijarisakki sanoi siitä ilveillen:
"Antti on rakastunut. Sille pitää hommata akka."
* * * * *
Mutta suollamme kertomusta edelleen.
Sillä oikeastaanhan sillä Punturin maatilalla oli kaikille myytäville tiloille tavallinen esihistoriansa. Punturi oli lainannut kauppaneuvos Jöns Lundbergin metsäasiamieheltä rahoja metsää vastaan, ja se velka painosti kiinnityslainan lisänä.