* * * * *
Mutta lopulta alkoi Jönniä ikäänkuin väsyttää, niin että puhelu oli hetkiseksi käydä harvasanaisemmaksi. Viinaväsymystä se oli. Punturi erosi silloin hetkiseksi, ja hänen poistuttuaan lyöttyi Jönni nyt puhumaan agronoomille asioistaan kuin salaisuuksista.
Siitä Pauhukoskesta hän aikoi puhua. Hän muljautti epäluuloisen silmäyksen jo poistuneen Punturin osalle ja sen muljautettuaan ilmoitteli salaisuutta kuiskivan äänellä ja eleillä agronoomille:
"Minulla olisi iso koski myötävänä… Etkö sinä sattuisi tietämään ostajaa?"
Ja se sattui oikealta kysytyksi. Agronoomi luuli "kauppaneuvoksen" tarkoittavan jotain muuta koskea, omaansa, eikä Pauhukoskea, ja kun hän oli äskettäin kuullut erään tamperelaisen yhtiön ostelevan koskia, niin hän ilmoitti sen ostajaksi.
"Sedän pitää niille tarjota", puheli hän. Jönni tarttui oitis asiaan niin hanakasti, että äskeinen humalaväsymys haihtui. Pauhukoski tuntui jo ihan omalta.
"Paljonkohan nuo maksaisivat semmoisesta koskesta, jossa ryöppyää jo parikinkymmentätuhatta hevosvoimaa?… Oikeaa konivoimaa?" peräsi hän jo agronoomilta. Agronoomi tietysti tiesikin koskien hinnat osapuilleen ja vastaili:
"Kyllä ne semmoisesta koskesta voivat maksaa ainakin miljoonan…
Lasketaan näet jopa sata markkaa hevosvoimalta. Jos ei ylikin."
Jönni oli selvetä humalastaankin. Niin häntä asia ihastutti. Kauppaneuvos Jöns Lundbergin ennustukset ja hänen omat unelmansa näkyivät siis ihan yhtäkkiä toteutuvan. Hän kiiruhti päättämään kauppoja, ettei Punturi ehtisi saada vihiä tamperelaisesta koskenostaja-yhtiöstä, alkaisi perääntyä tai korottaa hintaa. Heti Punturin palattua hän sille nyt rutosti ilmoitti:
"No olkoon menneeksi, Punturi!… Minä maksan viisikymmentätuhatta, niin että kaksikymmentätuhatta tulee kontanttia, ja läimäytä nyt kättä päälle."