Se oli Punturille ja hänen väellensä juhlahetki. Aivan hartain mielin hän vastaili:
"Ka… Mitä tää eukko sanonee."
Ja emännänkin mieli ihan yleni. Jumalisella alistuvaisuudella hän ilmoitteli nöyrästi:
"Mitäpä tästä minusta."
Mutta oitis hän nöyrin mielin lisäsi:
"Jos se kerran on taivaallisen Isän tahto, että myödä, niin mitäpä siinä minua enää… Tottapahan Hän armossaan sitten valmistaa kerran kodin taivaassa."
Ja niin oli kauppa päätetty. Punturi hoksasi ilmoittaa, että hänen on ensin käytävä tuomarilta tai kruununvoudilta hakemassa tilan rasitustodistus, sitä kiinnityslainaa koskeva. Oli jo eilen yrittänyt, mutta tuo virkamies oli ollut matkoilla. Palaa vasta torstaina. Silloin siis voidaan kauppakirja allekirjoittaa. Pauhukoskesta erikoisemmin huolehtien Jönni nyt vielä lopuksi agronoomin ja muiden vierasten miesten kuullen Punturia vannottaakseen tenäsi:
"Niin että tila on nyt siitä hinnasta peruuttamattomasti mennyt metsineen päivineen… niin maineen kuin vesineenkin?"
"Ka", myönsi Punturi, ja vieläkin vannotti Jönni:
"Niin että vedetkin joka tippaa myöten. Lirisköön sitä vaikka missä?"