Senkin vahvisti Punturi juhlallisesti, vieläpä lisäili:
"Paitsi se vesi mikä on pilvissä. Sitä nimittäin en mene takaamaan, sillä se riippuu Hänestä, jonka edessä me kaikki olemme ainoastaan vaivaisia syntisiä."
"En minä siitä vedestä välitäkään… Minä tyydyn siihen, mikä alempana lirisee", oikaisi Jönni, ja emäntä lisäili nöyrästi, hurskaasti oikaisten:
"Tottapa sitä pilvissäkin olevasta vedestä oma osansa vuotaa… Sillä antaa se Herra sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin."
Ja niin yritteli puhe painua suorastaan jumaliseksi. Kaupasta herkkyivät talonväen mielet. Eikä ihmekään. Isien vanha peru oli mennyt. Hurskaana, nöyrtyneenä lisäili Punturi vaimonsa puheeseen:
"Ka, onhan tässä eletty Hänen turvissaan… Poutaa on ollut ajallansa ja ajallansa on taas pihauttanut vettä."
Oli painaa kaikkien mielet jumalisiksi.
"Ka se on Luojakin vaihtelevainen. Väliin on poutapäällä, väliin taas heittäytyy sadetuulelle tai muuten ärtyy ja alkaa vettä ropsia", puheli jo epäjumalinen Jönnikin, heittäytyen hänkin ulkokullatuksi. Punturin mieli yleni lopen taivaallisiin. Aivan hän, mielen ollessa nyt herkkynyt, oli kiitollinen Herralle ja lisäili:
"Kunpa vaan me osaisimme sitten Hänelle aina vesipisaroistakin vaikkapa edes kiitosvirren veisata. Niin että olisi sikäli itsellä rauha."