Ja samoin puuhasi Jönnin morsian Liisa. Oli jo sopinut aivan valmiiksi sen nahkakaupan oston. Liikkeen oli määrä joutua hänen haltuunsa kohta Jönnin matkoilta palattua. Entinen omistaja hoitelikin siis liikettänsä kuten ainakin vierasta ja haikaili jo itselleen uutta toimialaa. Aikoi avata elävien kuvien teatterin. Oli sitä varten jo vuokrannut huoneiston, ostanut tarpeet ja odotti vain Jönnin paluuta, että saa rahat ja voi ostoksensa maksaa.
Ja vähä vähältä alkoi Liisan sisarkin suostua asiaan. Liisa lähetteli puhemies-Kaisaansa sille puhumaan ja selittämään ja sovittamaan sisarta. Nytkin Kaisa nysäänsä imeksien sille puhui ja selitti ja puolusti Jönniä.
"Mitä se sillä, jos jätkä. Ei se sen pahempi ole", puheli hän, imaisi tupreat sauhut ja lisäili:
"Ei sitä herran ja jätkän välillä kuitenkaan ole erot suuret… Se vain että jätkä syö laihaa ja puhuu rasvaista… Herrat taas syövät rasvaista ja puhuvat laihaa… Muiden kuullen laihaa", oikaisi hän.
"Niin. Rasvaista syö", toisti hän savut imaisten ja nyökkäsi päätä merkiksi ja vahvistukseksi. Lopulta hänen lihavapuheiset totuutensa alkoivatkin tehota sisareen. Sisar alistui jo Herran tahtoon, sovitteli miestänsakin, räätälimestaria, puhellen sille jätkistä:
"Luojan luomiahan ne ovat nekin… Se on Hän armossaan säätänyt niin, että niitäkin pitää olla."
Aivan hän heltyi jo jätkille, kävi hartaaksi ja jatkoi:
"Sillä… Jos ei olisi niitä, jotka laihaa syöden lihavia puhuvat, niin ei sitä olisi mestareillakaan lihavat ruuat nenän edessä."
Hän ihan nöyrtyi Herran edessä ja lisäili:
"Saamme siis vain nöyrinä Häntä kaikesta kiittää."