Mutta sitten alkoi Jönni tinkiä paidan hinnasta erään maalaisemännän kanssa. Emäntä oli sattumalta torilla ja möi kotitekoisia. Jönni tuli silloin, maksaessa, käsittelemään satamarkkasta, viimeistä ehjää siitä ensimäisestä tuhannesta. Huijarit hoksasivat sen ja huomasivat siis Jönnin kelvolliseksi saaliiksi. Eräs riensi jo puheille, tervehdykseksi kysyen:
"Mistäs isäntä on kotoisin?"
Jönni ilmoitti olevansa Helsingistä, ja paidanmyöjä emäntä sen kuultuaan riensi oitis kysymään:
"No mitä se siellä Helsingissä nyt toimittaa se Antti Tujurin poika Milkko?… Kun se sinne lähti työnhakuun jo kolme vuotta sitten eikä ole sen koommin kuulunut."
Ei Jönni sanonut sitä tuntevansa, selittäen:
"Minä kun olen enemmän meri- ja satama-asioissa sisällä."
Ja huijarit estivätkin emännän enempiä kyselemästä. Satamarkkasesta vainun saatuansa oli niitä alkanut kokoontua Jönniä piirittämään kuin paarmoja. He vihjailivat toisilleen, seisoksivat viattomina ja kokivat jouduttaa Jönniä pois emännän luota. Viimeisenä saapui joukkoon huijari Antti Tanakka, pieni, paksu mies kuin pölkky, tihrusilmäinen ja tukeva. Se asettui tanakasti Jönnin eteen, katsoa tihrasi hetkisen tutkivasti ja kysyi sitten Jönnilta suoraan:
"Oletko sinä jätkämiehiä vaiko hamppari?"
Jönni myönsi olevansa jätkä.
"Enimmät ikäni olen jätkänä souvannut. Ja vasta nyt alan rahan voimalla rykiä", puheli hän viattomasti.