Antti Tanakka kopisteli piippunsa porot kämmeneen, huomasi arvanneensa oikein ja puheli:
"Sitähän minä jo arvelin." Hän oli sen arvannut tori-ihmisen hienolla vainulla. Jönnissä saivat taas vallan vanhat jätkäelämän vaistot. Hän kotiutui näiden torihuijarien joukkoon, kuin olisivat ne olleet vanhoja tuttuja, ja puheli jo niille ison lapsen viattomuudella:
"Akan ottoon tässä on aikomus, niin ostin puhtaan paidan."
* * * * *
He olivat jo seurustuneet ystävyksiksi, huijarit ja Jönni. Huijarit juottivat aluksi Jönniä ilmaiseksi, mutta sitten alkoivat ostattaa Jönnillä. Yksi olikin heittäytynyt viinakauppiaaksi. He olivat jo remunneet ja humaltuneet ja rähisseet, ja Jönnissä oli päässyt vanha jätkä taas vapauteensa.
"Vai akan ottoon sinä", puheli hänelle nyt äkkiä Tanakka ja lisäili:
"Olisi tässä minunkin jo saatava akka. Jos sattuisi mistä rikkaan löytämään."
Siitä kehkeytyi oikea naimakeskustelu, joka kietoi Jönnin kuin paulaan. Kun he siinä ryypiksiessään ja Jönniä puheilla pidättäessään yhä jatkoivat ja punoivat ja kietoivat ja sanoivat olevansa rikkaiden morsiamien tarpeessa ja ilmoittivat olevansa valmiit semmoisien morsiamien välittäjille maksamaan hyvät palkkiotkin, niin eikös Jönnin päähän pistänyt lopulta myödä oma morsiamensa, Liisa. Ahneus sai vallan, Liisa tuo kun olikin hänelle jo liikaa. Hän ilmoitti Tanakalle:
"Minä neuvon rikkaan."
Mutta ei hän ilmaiseksi. Hän vaati "kaupanvälittäjäisiä" ja kehaisi: