"Kaksikymmentätuhatta, ota huomioon, on eukolla, pennin päälle."

Ja niin alkoi tinkiminen. Ei Jönni kuitenkaan suostunut myömään
Liisaansa kelle vain, vaan halusi tietää kuka tulee sulhaseksi.

Ja silloin muistivat huijarit, että Antti Pitkänen oli sanonut olevansa akan tarpeessa ja että he itse olivat silloin jo sanoneet että: "Antti on rakastunut. Sille pitää hommata akka." Oitis he ilmoittivatkin Antin olevan sulhasen ja pyytäneen heitä välittäjäksi. He alkoivat kehua Anttia, sanoivat sitä rikkaaksi, joka vain salaa rikkautensa.

"Se on salarikas", puhuivat he, selittivät Antin ansainneen kaupan välityksillä isoja rahoja, ja Jönni uskoi. Olihan Antti hänellekin välittänyt metsäkaupan. Kernaasti hän soi Liisan Antille pelkästä kiitollisuudesta.

Niin tingittiin. Huijareille oli tietysti pääasia kauppaa vetkuttamalla pidellä Jönniä kynsissään niin kauan kuin sillä rahoja riitti. Tanakka tarjosi ainoastaan kahta tuhatta, mutta Jönni vaati viittä. Oli jo kulunut ajasta päivä ja Jönnin rahoista uusi satanen, eikä vain ollut kauppa valmis. Jönni tosin oli jo laskenut vaatimuksensa neljäksi tuhanneksi, mutta sitäkin haukkuivat huijarit liiaksi, ja oli siinä jo riideltykin ja oltu vähällä tapella.

Ja niin jäi kauppa tänään kesken. Sitä ne huijarit tarkoittivatkin. Huomenna taas piti Jönnin sonnustautua sitä Kourun rikasta leskeä kosimaan. Huijarit pitivät hänen matkojaan ja rahojaan visusti silmällä, sillä he olivat huomanneet hänellä olevan vielä tuhantisen. He urkkivat hänen matkoistaan tiedon ja päättivät lähteä jälestä, kyniä miehen maakylissä. Lopuksi he sopivat Jönnin kanssa niin, että määrättynä päivänä, Jönnin palatessa kosimismatkaltansa, tapaavat toisensa siellä ja siellä ja silloin päättävät kaupasta. Tanakka lupasi silloin maksaa Jönnin palkkion käteisellä.

Mutta Jönni oli tyytyväinen, kun tiesi saavansa seuraajakseen ja virantoimittajakseen Liisan aviossa niin kunnon miehen kuin Antti Pitkäsen. Hän kompuroi hotelliin nukkumaan.

X.

Mutta aamulla saapui asioitsija Pekuri sitä Jönnin Punturin tilaa kauppaneuvos Lundbergille myömään. Hän pääsi Jönnin puheille, kumarteli ja puheli:

"Suokaa anteeksi, että rohkenin… Mutta minulla olisi tarjona maatila."