Ja hän alkoi aivan vuolain sanoin kehua tuota tilaa.
"Asiantuntijain lausunnon mukaan ainakin 200,000 markan arvoinen, mutta omistaja, ollen rahan tarpeessa, suostuu myömään 150,000 markasta", lasketteli hän totuttuun tapaansa vanhaa virttä. Jönni alkoi höristellä korviaan. Eikä ihme. Kahdensadantuhannen tila tarjolla polkuhinnasta omistajan rahapulan vuoksi.
"Se on Isolohkon emätila", selitteli Pekuri kuin vuotava virta, kumarteli ja anoi:
"Suokaa anteeksi että rohkenen!" Hän eli ja toimi:
"Kuulin, että olitte maatilojen ostossa… Suokaa anteeksi."
Ja Jönni tarttui koukkuun, varsinkin kun Pekuri vakuutti tilan myyjän olevan rahapulassa, pakoitettuna siis myömään pilkkahinnasta. Jönni ryhtyi ahneuksissaan käyttämään miehen pulaa hyväkseen, ja niin aikoi hän nyt hyötyä — omasta rahapulastansa, ryhtyä ostamaan omaa maatilaansa. Hän alkoi, hintaa polkeakseen, jo morkata tuota omaa tilaansa, valehteli aluksi:
"Kyllä minä sen tilan tunnen." Hän moitti ja morkkasi ja tenäsi:
"Viisas mies ei ilmaiseksikaan ottaisi… Ei minua kaupassa petetä."
"Suokaa anteeksi!… Suokaa anteeksi!" eli ja paloi kumarteleva Pekuri ja koki sitä vuolaammin kehua, rohkaistuen, kun huomasi "kauppaneuvoksen" itse asiassa suostuvan ja siis vain näön vuoksi morkkaavan. Eniten häntä sotki vielä se, kun Jönni tiesi todellakin kauppaneuvos Lundbergin tuota tilaa ostelleen ja siis todellakin tuntevan sen, kuten Jönni itsekin, tosin totuttuun tapaansa umpimähkään valehdellen ilmoitti. Alkoi tiukka tinkiminen.
"Suokaa anteeksi… Suokaa anteeksi." Mutta epäluuloinen Jönni hänelle niistä kumarteluista ja pyytelyistä oli jo vihastua, luullen Pekurin aikovan niillä häntä pettää. Hän sille aivan jo riiteli: