"Meidän vain pitää etsiä ja kadottaa… Ensin kadottaa, sillä muutoin ei olisi etsimistä."
Hän tuli aivan jätkäpäälle ja huudahti raamatullisesti:
"Mutta joka itsensä kadottaa, hän löytää sen… Sillä hän jättää silloin kaiken muun korpeen ja rientää etsimään sitä, joka kadonnut on." Hän oli tästä kaikesta jo taas tulla runolliseksi, tästä makian viinan juomisesta ja muusta, ja alkoi taas äkkiä sen mukaan torin lapsena puhella:
"Kaanaan häissä", alkoi hän raamatun parhaista ihanuuksista. Häntä jo väsytti. Hän tapaili, jatkoi:
"Siellä olivat ne viina-altaat… Kun se ylkä sitä tarvitsi."
Mutta hän virkistyi taas oitis, ikäänkuin käänsi puheen — mihin, samapa se. Hän vain äkkiä tiukasti väitti:
"Mutta minä en horju… Kun kerran päämaalin otan, niin suoraan kulen, mutta en horju."
Ja niin oli hän ikäänkuin taas vironnut, herännyt noista Kaanaan ihanista runouksista miljoonamiehen elämäänsä, puheli tosin hieman väsähtäneesti ja tuli silloin maininneeksi, että hän haluaisi myydä maatilan, Isolohkon emätila nimisen tilan.
"Kahdestasadastatuhannesta antaisin huilata", kehui hän.
Ja eikös palvelushaluinen agronoomi jouduttanut heti apua. Hänkään ei tiennyt, että tuon Punturin talon virallinen nimi on samainen Isolohkon emätila. Hän tiesi myös Rumpuliinin etsivän samanhintaista maatilaa, oli häneltäkin tiedustanut, ja niinpä lupasi välittää, soitti asiasta oitis Rumpuliinille. Rumpuliini varustautui kohta Viipuriin, jossa hänen rahansa olivat lainana, niitä noutamaan ensi perjantaita varten, jolloin lupasi tulla hotelliin kauppaa päättämään. Kun tila oli kauppaneuvos Lundbergin, niin ei hän erin välittänyt nyt jo edeltäpäin sitä tarkastaa, varsinkin kun agronoomi oli sanonut, että ei se siitä ole liikoja vaatinut ja että voi sitä kauppoja tehdessä tinkiä. Hän vain palkkasi miehen tilaa katsastamaan, sillä välin kuin hän selvittää raha-asian. Aika kun olikin täpärällä.