»Se pitää olla miehellä lujarakenteinen pää, kun viisaus alkaa sisältä päin ponnistaa.»
Ja tavallaan tosissaan hän jatkoi, kehui:
»Koko tässä minun suvussa on yleensäkin ollut niin lujapäistä miestä, että suvussa ei ole vielä ilmaantunut ainoatakaan liika viisasta… Varsinkin isän isällä kuuluu olleen päärattaat niin kovaa tekoa, ja niin tarkalleen justierattu, jotta sekunnin päälle olisi osannut passata.»
Ja Anna-Liisan mieli taipui ja taipui. Ja niinpä hän, kun Issakainen jatkoi kehumistaan, siinä työssään jo tavanmukaiseksi vastaväitteiksi, oikeastaan kuherteluksi, muka ynseili:
»Eläkä tuossa kehu! Ei sitä miehillä kuitenkaan ole sen suurempia kuin jotta … onhan vain housut jalassa!»
»Ka… Mutta eipä sitä rakkaus-asiassa sillä vastapelaajalla, eli naisella, ole sitäkään valttia ansioikseen pöytään lyödä!» hoksasi Issakainen pitää puoltansa.
Ja niin alkoi rakkaus-asia kehittyä. Tuli yö. Anna-Liisakin jo nukahti. Kissa oli antanut hänelle jo kaikki anteeksi ja palveli siis taloa uskollisesti: vartioi tavallaan hänen sulhastansa, joka nukkui lattialla lehtikasassa:
Hiiri näet yritteli pistäytyä tupaan sillan kolosta, aivan Issakaisen takkuisen pään vierestä. Kissa asettui sitä vahtimaan ja istui siinä puolisen yötä. Sadasti pisti jo hiiren pää reiästä, mutta aina vain oli kissankin käpälä valmiina ja odottamassa. Elähtäneen, paljon kokeneen ukkomiehen vakavuudella hoiti se nyt tointansa siinä Issakaisen vanukeläjän vieressä. Viikset olivat hyvästi hoidetut, suoraakin suoremmat, ihan kuin parturin sukimat ja hätiköimättä ja viisaan näköisenä vahtasi se hiiren pään pilkahteluja.
* * * * *
Yleensä oli Sakari kaikessa lähetystyössänsä menestynyt hyvin, kuten lukija on huomannut. Eikä ihme, sillä kaikki oli hänessä vilpitöntä, altista, kuten lapsessa. Hän oli sanan mukaan uudestisyntynyt.