Sillä ilta oli tullut. Työ-aika oli päättynyt ja niinpä eukko,
Hippiläistä, herätellessään, hoputtikin sille:
»Nouse pois, tahi et ennätä nukkumaan mennä ja myöhästyt illalliselta.»
* * * * *
Sakarin talossa pidettiin Sakaria nyt lopultakin jo menneenä miehenä, semmoisena, joka on kuulumattomiin hävinnyt, kenties tapaturmaisesti kuollut. Talon käytettävänä oleva inhimillinen viisaus ei kyennyt aavistuksinkaan huomaamaan, että Sakari samoina aikoina päinvastoin teki itseänsä kuolemattomaksi. Samalla kun inhimillinen viisaus varustautui siinä holhousasiassa julistamaan hänet ei ainoastaan vähäjärkiseksi, vaan suorastaan semmoiseksi, jolla ei ole järkeä ollenkaan, ei vähääkään, perusti Sakari kuolemattomuuttansa juuri tuon järkensä, viisautensa nojalla, vieläpä tarvitsematta käyttää viisaudestansa muuta kuin sen negatiivista, kielteistä osaa.
Sen sijaan oli Issakainen saanut viisautensa avulla selville kaikki isäntämiehenä olon hyvät puolet, muonamiehen oloihin verraten. Ei siis ihme, että hän koki nyt jo kosia Anna-Liisaa entistäkin hartaammin. Kaiken viisautensa laski hän siinä suostutellessaan kauneutensa lisäksi vaakalaudalle.
Nytkin hän siinä illansuussa, työstä palattuansa, istui ja illallista odotellessansa tupakoi, se iso takkuinen pää karhallaan kuin pöyhitty heinäruko. Anna-Liisa puuhaili. Issakainen piti sitä salavihkaa silmällä ja puheli:
»Niin jotta ottaisit vain minut mieheksesi… Ei siitä Sakarista enää kuitenkaan hiirikään hisahda.»
Ja tarpeenhan se Anna-Liisalle olisi, siinä isotöisessä talossa, ollutkin isäntä. Oli hän sitä mietiksinytkin, eikä hänellä enää ollut mitään erikoista Issakaisen rakkautta vastaan, sillä hyvä työmies tuo oli. Issakainen imeksi nysäänsä ja jatkoi, kehui:
»Minusta ainakaan et tarvitse pelätä, jotta tulee liika viisas!»
Ei. Ei ainakaan ollut järin suurta syytä siihen huoleen. Laiskotti. Hän vetäytyi lattialle lehtikasaan selälleen ja samalla jatkoi, ihan jo kuherteli: puhui leikkisästi, viisasteli: