»Sillä se on viisauttakin mitatessa pää-asia, että vaaka on sama… Kyllä siinä ei silloin Herran puolesta vilppiä ole ja… Vaaka taas ei koskaan falskaa.»
Pykäläinen lähti ja työkello soi. Kun oli joku aika tehty työtä, huomasi Sakari erään kanan menevän tyhjään vajaan, riensi perässä, sillä hän arvasi, mikä sillä oli mielessä. Tietysti se munimaan meni. Sakarissa heräsi uteliaisuus.
Ja silloin kutsui hän vajan ovelle työväen, ensin Hippiläisen, sitten toisen, ja niin yksitellen koko väen:
»Katsotaan kun kana munii», puheli hän niille, Hippiläinen ihastui.
Ja niin katsottiin, seistiin vajan ovella. Kana, jota väen uteliaisuus häiritsi, ei tietysti muninut, vaan käveli vajan lattialla ja kotkotti hermostuneesti.
»Ei mennä pois ennenkuin munii», varotteli vain Sakari väelle, uteliaisuudesta kiihtyneenä, ja niin odotettiin. Hippiläinen odottikin jo mahallaan ruohokossa lojuen. Kana hermostui yhä enemmän ja kotkotti yhä äänekkäämmin. Sakari nauroi ja oli onnellinen.
Ja niin ilman loppua, tunti, toinen, kolmas. Koko iltapäivä siinä katsottiin. Nyt kana huusi jo ihan riivatusti, tepasteli ja lennähtelikin. Toiset kanat luulivat toverinsa olevan hädässä ja alkoivat sen apuna ensin kotkottaa ja sitte huutaa. Meluun yhtyi kukko. Se parkui ihan kuin syötävä.
Ja niin oli talo melua ja huutoa täynnä. Aidanselillä, siltojen alla, kaikkialla ja jos missä, parkuivat kanat kuin syötävät ja kukko koki uhallakin saada ääntänsä kuulumaan yli kaiken. Se kirkasi niin, että kaula oli katketa. Sakari nauroi ihan käppyrässä.
Mutta lopulta toki kana epätoivoissaan hoksasi pelastuksen: Se lennähti eräälle orrelle ja siitä erään aukon kautta vajan ullakolle, peittäytyi romukasan taa, teki tulisen kiireesti tehtävänsä ja alkoi sitte hiljaa, rauhallisesti ja onnellisena äännähdellä. Muutenkin melu alkoi vaimeta ja rauha palautua.
Mutta pihamaan nurmikolla nukkui Hippiläinen sikeässä unessa. Hänet herätettiin. Olikin aika herätä.