»Kun kello lyö kaksitoista, niin silloin on sydänyö!»
Hän jatkoi:
»Ja silloin kaikki nukkuvat, jotkut niin sikeästi, että kuorsuu kuuluu.»
Niin tekevät. Kuin linnut oksalla nukkuvat he, nämä työssä ahertaneet, väsyneet lapset, ken vuoteessa, ken paljaalla puulla. Sakari jatkoi:
»Mutta minä valvon.»
Miten liikkuttavaa, ihanaa! Sydänyö ja kaikki nukkuvat. Hän yksin valvoo, yllä vain yön sineen nukkuneet hiljaiset tähdet. Paimensauva kädessä hän joko vaeltaa ja huolehtii, tai istuu, tai hetkeä vartoo. Hän jatkoi:
»Ja yhtäkkiä minä alan kellolla soittaa!»
Näin, juuri puoliyön hetkellä, silloin kun vedet lepäävät, kedot ovat vaiti, eikä ole muuta kuin tämä yön rauha.
»Minä vedän kellon nyöristä ja soitan, niin kuin olisi maailmanloppu.»
Suuri hätä, synnin hätä. Sitä se kai tarkoittaa, ajateltiin. Sakari todisti: