»Vaikka kello lentäisi kappaleiksi, niin minä vain soitan.»
Uskollisesti, perinpohjin kuten aina altis paimen, niin hän tehtäviänsä täyttää, niin hän vaaraa väistämättä kellonsa ääressä seisoo.
Ja Sakari vannoi:
»Ja silloin se tulee hätä! Toiset eivät ennätä housujaankaan löytää, vaan juoksevat keveisillään.»
Ihmislapset, ne pienet poloiset! Kuin viattomat, säikähtyneet lapset rientävät he hädän hetkellä, keskellä sydänyön hiljaisuutta apua etsien. Ei auttajaa, ei apua. Yö vain ja äänettömät kesäöiset vedet. Etäältä kuuluu vain paimenkellon kirkas kutsu, jakaen valoisan kesäyön rauhan lohdun ääntä. Kuin pelästyneet lapset samoavat ihmisrukat sitä kohti, saapuvat paikalle, näkevät uskollisen paimenensa soittavan, alkavat rauhoittua ja tuntea päässeensä turvaan.
»Ja silloin», saarnasi Sakari ihan vuolaalla voimalla: »silloin minä sanonkin, että: Katso maallinen viisaus, se ylpiä, mutta hedelmätön vaimo, joka jokaiselle helmaansa hempiästi nostaa, on valmistanut vuoteensa teidän päähänne ja elää siellä niinkuin kenokaula Jerusalemin tytär ylpiästi, ja makaa kauhiassa haureudessa, mutta lasta hän ei saa.»
Ihanaa! Vertauksesta tuulahti sieluihin raamatullinen tuoksu. Saarnaaja haltioitui, jatkoi:
»Ja on tämä suomenkansa itse se monista tuhmista, mutta tuskin ainoastakaan viisaasta teostaan kuulu vanha viisas Väinämöinen, joka Joukahaisen kanssa viisaan maineesta kinaa. Sillä viisauden ainoaksi edustajaksi ja pääkamreeriksi se viisaan Väinämöisen kansaksi julistautuessaan itsensä ylensi ja niin on koko suomenkansa niinkuin poriseva papupata ja niinkuin kiehuessaan röplöttävä rokkakattila se on; sillä viisaudesta se porpottaa ja porinaa pitää, mutta työt, siitä viisauden porinasta syntyneet työt ovat niinkuin siitä kiehuvasta rokkakattilasta lattialle läikähtänyt ripellys. Ja niinpä: ainoastaan hullun suulla tohtii ja voi suomenkansa itsestään totuuden sanoa, mutta viisaskielisenä se kavalasti pahansa peittää ja pienuutensa vakan alle visusti kätkee ja ainoastaan olemattomia itsestään ilmoittaa, ja koskasta maksupäivä saapuu, niin papinkappansa kuurnitsee ja niin tuulenhäntiäisistä herralle kymmenykset kantaa, mutta selvän elon itse syö, ja niin on viisaus sille ainoastaan vilppipuheen kauhia isä ja viisauden hapatus sala-ajatuksen siemen, sillä he hapattaa pois uskon, sen autuuden kolian peruskiven. Totisesti! Totisesti, sillä ainoastaan uskoon ja Herran antamaan kovaan leipään pystyvät suomenkansan hampaat, mutta viisaus on sille liika kova pähkinä purra. Siispä hätky!
Hätky ja kavahda, sillä vaikka sinä, oi suomenkansa, viisaan Väinämöisen kansana itsesi viisauden juurikansaksi ilmoitit, niin minä kuitenkin sinun kauhean viisautesi sanavalolla kirkastan ja liika viisautesi sanatulella korvennan, että niinkuin viisaus alastomana ja ruti-köyhänä uikuttaen sinusta maailmaan tuli, niin pitää sen myös nyt repaleensa riisumaan ja ilko-alastomana maailman edessä seisomaan ja häveten häpeämään ja niinkuin hiiren sen itselleen pakoreikää vilkumaan pitää. Etköstä huokaa!
Etköstä huokaa, oi suomenkansa, sillä Herran Jerusalemiksi sinä sen ihanan ja pyhän Beliaalin kaupunkisi uskon avulla rakensit. Tiilistä ja rauta-petoonista ja saven ja sementin sekoituksesta sinä sen rakensit ja pystytit sinne lyhty tolpat ja telefoonitolpat, niinkuin suorat seedripatsaat Siionissa. Sinä ylensit siellä ihanat sähkölamput ja kirkkaat kaarilamput, niinkuin valot, ja niinkuin kauriin ja karitsan kruunussa tähdet ja vedit johtolangat. Sinä istutit sinne myös esplanaadit ja yrttitarhat ja hesperiat ja promenaadit ja rakensit kaariportit ja asemat ja korkiat tähtitornit ja hippodroomit, niinkuin Beettelissä ja hallit ja yömajat ja isot salmiaakit niinkuin Efraidassa, että se Beliaali niinkuin Daavidin kaupunki olisi, ja että siellä neidot niinkuin harput Herraa kiittäisivät ja ihanat emännät kanteleet polvilla istuisivat ja sinä itse symbaalia soittaisit ja fortepiaanolla ylistystä edes toisit, ja te kaikin kiitoskuoroon yhtyisitte. Sitä varten sinä uskon avulla sen pyhän ja korkian Beliaalin, sen uskon kaupungin rakensit.