Sanat puuttuivat. Nöyränä, kristityn alistuvaisuudella, vakavalla mielellä hän, loukkaantuneena jo sai jatketuksi:
»Kiitän taivaallista Isää ja … jos Hän ei olisikaan minulle antanut viisautta, niin paljon kuin niille…»
Pistellä hän jo tahtoi, vaikka tekeytyi nöyräksi:
… »niille, jotka…» tapaili hän salaisella ilkeydellä ja jatkoi ihan myrkyllisesti: »jotka maallisella viisaudellansa ylpeilevät.»
Aivan hän kuin huokasi hurskaasti.
… »ylpeilevät ja…» jatkoi hän hartaana kuuntelevalle Sakarille, sitte ihan yhtäkkiä pistävästi töksäisten:
»Niin… Ylpeilevät!… Viisaudellaan, jotka ylpeilevät», hän milteipä jo juonitteli. Mutta kun hän sen juonittelunsa lopuksi aivan voitonilolla heittäytyi keinutuolin selkämystä vastaan rennommaksi ja alkoi, kuin maailman pilkasta muka välittämätön ollakseen, soutaa, rupesikin Sakari häntä lohduttamaan, vakuuttaen aivan varmasti.
»Ei… ei tarvitse sinun surra sillä… Ei ole sinulle viisautta liiaksi lykätty.»
Pöndisen pani sanattomaksi. Kasvoilla jumalan miehen hurskas rauha, jatkoi Sakari, mairitteli:
»Koko seurakunta tietää että sinun päässäsi ei ole liikaa porsasta pahnassa.»