Auttoi tuo sentään. Siunaillen Sakaria lähti Amalia noutamaan saarnaa ja pastori oli sikäli pelastettu ja ryhtyi nyt ojentamaan Sakaria.
* * * * *
Vaikea oli pastorista alkaa ikäänkuin nuhdella tätä seurakunnan hurskainta isäntää. Hän yski, kävelikin, koki löytää alkusanoja. Pulassa johtui hän jo katsahtamaan akkunastakin. Toropaisen keskenkasvuinen poika-rehvana näkyi ajavan työkärripahasissansa pihaan, sitoi hevos-luuskansa aitaan, pyyhki kohtuuttoman pitkällä nutunhihalla nenänsä ja jäi katsoa töllöttämään ylös aittarakennuksen pieneen, puolipyöreään ullakkoreikään. Kissan poikanen siinä reiässä, näet, näkyi istuvan ja kokevan käpälällään urkkia reiästä riippuvan nauhan päätä. Pojan mieltä näkyi näky kiinnittävän loppumattomasti.
»Jaa tuota… Jos me», tapaili lopulta pastori. Ihan hänestä tuntui kuin olisi jumalanpalvelusta alottamassa. Sakari Kolistajastahan, varakkaasta isännästä ja hurskaasta miehestä riippui se, kelle seurakunnan uskovaiset papinvaalissa äänet antavat, hänellekö vai minulle.
… »alkaisimme», sotkeutui hän jatkaessaan. Sakarin kasvoilla paistoi vieläkin se sama taannoinen sikanäkemyksen mehevä hymy, vaikka jo tuo alkoi raueta ja vetäytyä takaisin suupieliin ja Toropaisen poika katsoi yhä kissanpoikaa, ylös sinne ullakkoreikään.
* * * * *
Mutta täytyihän siinä pastori-paran alkuun päästä. Hän lähti kiertoteitä asiaan johtumaan, puheli:
»Toropaisen poika siellä näkyy… On luultavasti tullut ilmoittamaan
Hiltusen lesken kuolemasta…»
Niin päästiin alkuun. Puhelu sukeutui. Pastori johti vähä vähällä siihen arkaan asiaan ja niin kiertoteitse siihen päästyänsä nyt jo selitteli.
»Ja mitä nyt taas minun viisauteeni tulee, niin…»