»Se on koko seurakunnassa, varsinkin meidän vanhurskautuneiden kesken ihan yleinen ajatus, jotta… Ei pastori ole liialla viisaudella lyöty…»
»Herrasiunaa!» supisi jo Amalia itsekseen. Ahdisti häntäkin ja oli kuuma sekä tukahduttava olo.
Ja taas vaiettiin. Neuvottomana nousi pastori keinutuolista, kurkisti ovelta ruokasaliin ja vaikka tiesi, että ei siellä palvelijoita ole, niin saadakseen morsiamensa poistumaan, valehteli sille.
»Piiatkohan ne siellä kyökissä koluavat… Sinuakohan ne tarvitsevat, rakas Amalia?»
Mutta ei Amalia lähtenyt. Heitäpä sen käteen sulhasesi! Ties millä vielä solvaa! Ja kun Sakari yritti vieläkin jatkaa, ehätti hän sulhastansa pelastaa Sakarilta, kysymällä, tapailemalla:
»Tuota?… Mitä minun pitikään?» oli hän vallan sotkeutua, sai toki sanat ja kysyi kiireessä, erehdyksessä:
»Niin että mitä se isäntä tuossa tiellä niin pitkään katsoi?»
Asia oli nyt tyyten pilaantua. Sakari näet varustautui kuvaamaan sitä herkullista näkemystänsä: nukkuvia sikoja ja miten toisen saparo pujottelihe toisen sieraimeen. Pastori aavisti sen ja aivan jo hätäytyi. Sakarin poskille levisi jo tuon maukkaan näkemyksen hymy. Se leveni suupielestä yhä alemma, valtaili jo herkullisuudellansa koko kasvot. Sana varmaankin jo ihan kielellä pyöri. Pastori Pöndinen oli neuvoton kuin loukkausta odottaessaan.
Mutta keksi hän toki, millä estää Sakarin sanansa sanomasta. Hän venytteli kaulustansa ja puheli Amalialle:
»Se minun ensi pyhän saarnakirjoitukseni. Jäi sinne vinnikamarin… Jos, rakas Amalia, kävisit ja noutaisit sen…»