Ilmiriitaan oli pappi jo langeta. Voi hän toki hillitä itseänsä sen verran, että alkoi puhua papillisesti, juhlallisesti. Solvaajan kauheutta selittääksensä hän äkkiä lähti aivan raamatusta, alkaen teennäisen rauhallisesti:
»Oli kerran mies, joka…»
Ihan raamatullisella mielen varmuudella hän lähti. Parannukseen hän sillä salatulla juonittelulla koki herjaajaa johtaa, jatkaen:
… »joka tahtoi lähimmäistänsä solvata, ja…» yskähteli hän. Mutta kun hän ehti johtua siihen kipeään kohtaan: viisausasiaan, niin tenäsi Sakari sittenkin sitä omaansa ja vakuutti, että turhia ovat kaikki vakuutukset; Sakari näet vain oikasi, tenäsi:
»Se mies on mies … se joka lähimmäistään solvasi, mutta… Ei se pastorin viisaus hänen synnistään lisäänny.»
Herrasiunaa! Pastori Pöndisestä tuntui kuin olisi Herra hänet hylännyt pilkkaajan käsiin.
Ja Sakari ihan vielä todisti:
»Minä olen suorapuheinen mies… En minä totuutta, niinkuin kissa kerää kierrä.»
Mutta onneksi oli toki renki Tuomas lopultakin herännyt. Unentuhjakassa työntyi hän ovesta, hattu jotenkuten päässä, pyyhki hihalla suunsa, jonka pielessä vielä näkyi herkullisen unen vesi, ja pysähtyi aivan ovipieleen, sekä kysyi, mihin työhön hänen nyt on mentävä, selittäen:
»Kun pastori jo kerran on isännänvaalissa talossa…»