Mutta Anna-Liisa selvitteli hänellekin. Kuultuansa jo vallesmanniltakin, että Sakari oli kihlannut itsellensä toisen emännän, puheli hän Eulaliinalle:
»Niin jotta sinutko se aikoi naida?»
Ujostutti vastata.
»Niin no… Se oli vain kihlaus vasta ja… Sotki sillä, kun sanoi, jotta on hänellä viisautta liiaksikin», koki hän toki selittää ja kiertää.
Tukalaa! Aivan sitä Eulaliina parkaa tuli sääli. Liekö Sakarikin hieman ujostellut, koskapa lähti kamarista sitä toista tupakkakukkaroansa hakemaan. Eräs mies jo siinä riensi Eulaliina parkaa pulasta auttamaan, selitellen:
»Ka mitäpä sille… Vie se viisaus vakavankin vipuun!»
Niinpä kyllä. Elävästi oli Sakarin suuri lähetystyö todistanut viisauden kaksinaisen olemuksen: sen sekä heikkouden, että voiman. Mies imasi savut ja jatkoi vakavana:
»Nää viisauden rajat kun ovat niin epäselvästi linjatut, niin ettet tiedä, milloin pyllähdät väärälle puolelle.»
Isännän toimissaan puuhaileva Sakari siihen taas kamarista palasi ja ryhtyi laittamaan kenkävoidetta.
Mutta siellä Sakarin lähetyspitäjässä alettiin näinä aikoina jo hiljaa aavistaa viisauskysymyksen suuri syvyys ja hämäryys ja viisauden ihmeellinen olemus. Sillä viisaus ei kyennyt enää selittämään omaa olemustansa, ei sitäkään, kuinka hullun kirjoissa kulkeva liika viisas oli voinut viisaan väen sokaista.