»Jaa, isäntä Kolistaja… Niin että… Kuka meistä siellä meidän pitäjässä, olisi osannut teistä uskoa, että te olette hullu.»
Mutta silloin kivahti Sakari taaskin:
»Minäkö hullu!… Häh?»
Se oli ainoa loukkaus, jota ei hänkään, kristityistä totisin, voinut sietää.
»Ei sitä järjestyneessä yhteiskunnassa saa toisen kipeintä kohtaa niin vain sukkapuikolla sohia!» jatkoi hän loukkaantuneena. Oitis käski hän lautamiehen manata vallesmannin oikeuteen kunnianloukkauksesta.
Ja täytyihän lautamiehen, näön vuoksi, ettei riita nousisi. Hän manasi ja nöyrästi, mutta varmasti tunnusti Sakari:
»Vaikka minä kuin suuri syntinen muissa asioissa Herran edessä olisin, niin sitä pahinta vikaani minä en peittele, enkä koeta varkain taivaanvaltakuntaan pujahtaa, vaan… Aina tunnustan sen, että minä olen liika viisas.»
Ja varmuudella, tietoisena, mutta samalla alistuvasti hän jatkoi:
»Niin, että kello kaulassa pitää tämän ilmoituksen ja tunnustuksen johdosta viisauden Suomessa aina vaeltaman, eikä hiljaisuudessa myyräntyötään tekemän, vaan kelloaan sen pitää itseään ilmoittaessaan myötäänsä soittaman ja nelistämän, niinkuin se kielellä pistävä kalkkalokäärme varoitusrenkaitaan, että kavahtaa ja niinkuin spitaalisyntistä paeta tiettäisiin…»
Sitä ihanaa, lujaa uskoa! Hän puhui hengessä ja totuudessa. Pakostakin vaiettiin, kuten aina kaiken todellisen, varman, vakuuttavan edessä seisoessa. Sakari lopetti, todisti: