Oli kuuma, tyyni kesäpäivä, kun Sakari jo siellä seurakuntansa rajamailla yksinänsä taivalsi. Hän oli oikaissut matkaa, kulkien metsäpolkua. Polun varrella oikutteli purontapainen tuhansissa mutkissa, mutta ei tuossa siinäkään ollut nyt vettä muuta kuin nimeksi. Siellä täällä lirahteli se hiljaa kesäpäivän tyyneydessä, mutta toisin paikoin oli ihan kuiva.
Ja kuumaa nyt oli ja hiottavaa. Selvät ukkosen oireet olivat ilmassa. Ainoastaan sisilisko kahahti kertasen kuivissa viimevuotisissa lehdissä. Sakari pysähtyi sitä tarkkaamaan. Nyt se oli aivan liikkumatta ja katsoa tuijotti Sakariin isoilla silmillänsä. Sakaria se huvitti. Hän alkoi katsoa vastaan ja puheli sisiliskolle:
»Paistetaanpas särkeä!»
Ja hän tarrasi sisiliskoon silmin; »paistoi särkeä». Kumpikohan nyt ensin lakkaa ja jättää voiton vastustajalle, uhitteli hän. Paikalle saapui Tippurisen veltto, lähes aikamies poika, yllä hyvin lihavan isänsä nuttu. Se kysyi mitä Sakari katsoo. Sukeutui puhelu. Saarnamiehenä puhui Sakari sisiliskon johdosta raamatun lohikäärmeistä ja kysyi pojalta.
»Pelkäisitkö sitä?»
»En minä lohikäärmeitä pelkää», vastaili poika-vetkale ihan tosissaan, mutta samalla kehasi:
»Mutta tuota Horttanaisen isoa härkää pelkäisi vaikka kuka! Se syötävä on niin vihainen.»
Mutta sitä ei Sakari myöntänyt. Raamatun miehenä hän heti tiukkasi, että jos ken Herraan luottaa, hän ei jalopeuraakaan pelkää. Sukeutui väittely, väittelystä kina.
»Jalopeuraa!» ynseili laiska poika, kaivellen ison nuttunsa taskusta tupakkaa. Nyt tiukkasi hän jo tosissaan vastaan:
»Mutta Horttanaisen härkää vain pelkäisi! Sekin, joka vaikka minkä turvissa istuisi.»