Mutta yrittäessään siinä menon kiivaudessa siepata, ei sika jaksanutkaan vauhtiaan sopivasti hallita ja niinpä siepatessaan tupertuikin kumoon ja menon vauhdilla syöksyi vesiseen ojaan. Toiset jatkoivat hurjaa menoansa. Ojaan pudonnut sika älähti pudotessaan, kömpi sitte ylös ja lähti surkeasti vingahdellen juosta painamaan toisten jälestä.
Ukkonen jyrähteli hirmuisesti. Saavuttiin Tiilikaisen mökille. Mökin edessä teki tie äkkimutkan, joten mökki jäi suoraan tien eteen. Kauhuissaan syöksyi sika joukko vajaan, mutta Sakari painoi suoraan mökkiä kohti. Tikapuut siinä olivat aivan suoraan edessä. Liika viisaalle ja hullulle omituisella ketteryydellä ravasi hän suoraan tikapuita myöten mökin katolle nopeasti kuin kissa patsaan päähän. Vasta savutorven suojaan päästyänsä uskalsi hän taakseen katsahtaa. Härkää ei näkynyt, mutta kai se oli siellä räystään alla peitossa. Samassa alkoi raju ukkossade tulvia ihan virtanaan.
Mutta härkä oli jo karistanut aidan sarvistansa ja möyrysi siellä kentällä vihaisena. Suututti se sitäkin tämä ukkonen. Sisua täynnä kuopi se maata, puhalteli vihaisesti ja koki puskea kantoa kumoon.
Mutta ihmeissään oli Tiilikaisenkin mökin väki. Vasta sateen tauottua onnistui heidän saada Sakari uskomaan, ettei härkää ole räystään alla. Läpimärkänä laskeutui Sakari katolta. Mökin väki siunaili ja Sakari koki selitellä asiaansa ja vaivojansa.
»Omituinen mies!» ihmetteli mökin väki Sakarin lähdettyä taas taipaleelle.
Mutta matkalla poikkesi Sakari välipitäjän kirkkoon. Pappi saarnasi siitä, miten ihmisen on »luovuttava pellosta ja karjasta, vaimosta ja lapsista Minun nimeni tähden». Voimallisesti julisti hän, että, »joka kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo, ei se ole vielä sovelias».
Se sattui Sakariin. Hänkin päätti nyt luopua vaimostansakin ja elää yksin asiallensa. Hänestä tuntui oitis, ettei hänellä enää vaimoa olekaan. Ero siitä on tullut ja hän on nyt vapaa kuten muinoin poika-miehenä ollessansa. Apostoli Paavalinkin hän muisti. Poika-miehenä tuo sekin oli aikoinaan lähetysmatkallaan samonnut ja saarnannut ja pyhästi hänkin nyt lupasi, ei enää koskaan katsovansa vaimon päälle himoitaksensa häntä.
VIIDES SANAKOLINA
Hän oli jo saapunut seurakuntaansa. Kohta sen rajalla oli hän alkanut toimintansa viisautta vastaan. Ei hän vielä julkisesti saarnannut, vaan puhutteli vain yksityisiä, koki niitä ohjata kahdenkeskisellä puhelulla.
Samassa aikeessa päätti hän poiketa Jussi Punnitun mökkiin, Sanalla neuvomaan ja lohduttamaan. Kartanolla hyökkäsi häntä vastaan äkäinen, kissan kanssa tapellessaan vihastunut mökin koira. Mutta Sakariapa sattuikin huvittamaan koiran ylettömän tuuheaksi pörhistetty häntä. Hän alkoi koiraa mairitella ja pyydellä. Koira joutui ymmälle, sotkeutui vihassansa, aivan kuin nolostui, kuopasi nolouttansa peittääkseen joskus maata käpälällä ja haukahti kertasen, noin vain, ja lopulta lähti, juosta nulkutti nolona pois ja Sakari varustautui jo tupaan työntymään. Huomasi toki sitä ennen uteliaana kurkistaa kivijalan reiästä tuvan sillan alle, jonne kissa oli tappelun lopussa piiloon pujahtanut. Kissa sähähti reiästä, sylkäsi ja irvisti vihaisesti, kuin valmiina hyppäämään Sakarin silmille. Sakari suuttui, kirosi, sylkäisi vastaan, reiässä irvistävän äkäisen kissan silmille, niistäytyi, pyyhki suunsa ja niin työntyi mökkiin alkaaksensa lohduttamistyönsä.