Ja yhtä hartaasti, jopa sairaloisesti odotti vallesmannin rouvakin tuota miehensä onnea. Hän oli aatelissukua, eikä hänen siis olisi sopinut sukulaistensakaan takia pelkän vallesmannin rouvana kuolla. Se senaattorin virka se oikeastaan kangasti sieltä valtiopäivämiestoimen takaa.
Ja valtiopäivämiesvaalit olivat jo ihan tulossa. Vallesmanni oli myös mielisairaalan eli hullujenhuoneen johtokunnan jäsen. Kuultuaan, että tämä, hänelle tosin tuntematon, Sakari Kolistaja on tulossa saarnaamaan, oli hän heti päättänyt lyöttäytyä sen ystäväksi. Saarnaajillahan on suuri vaikutusvalta uskovaisiinsa vaaliasioissakin. Juuri siitä syystä oli hänkin heti suostunut johtajatar Eulaliinan ehdotukseen, että Sakaria pyydettäisiin mielisairaalan johtajaksi ilman hakemista. Hän sitä Sakarin pyytämistä oli sitte toisillekin johtokunnan jäsenille innokkaasti puolustanut ja jo virka-asemansa avullakin hän tietysti sai pyyntönsä näihin tehoamaan. Sakari Kolistajassa oli nyt vallesmannin suurin toivo.
No niin. Nyt oli hän lähettänyt isäntämies Pietiläisen naapuripitäjääseen puolestansa puhumaan. Pietiläinenhän näet, kuten lukija jo itsekin tietää, oli sieltä kotoisin ja voi vaikuttaa sukulaistensa ja tuttujensa avulla. Se tuli Sakaria vastaan, pysähtyi ja alkoi puhella.
»Mistäs isäntä on kotoisin?» peräsi hän ja saatuaan Sakarin kotipaikan tietää, jutteli:
»Sieltähän ne odottavat tänne meidän pitäjään nyt suurta ja viisasta saarnamiestä… Meillä siellä kun on muutamia uskovaisia, niin… Se entinen Pöndisen pappi oli luvannut lähettää.»
Sakari ilmoitti olevansa se odotettu ja samalla jyrkästi, vakuuttavasti lausui:
»Mutta tämä onkin surutonta ja paatunutta pitäjää … tämä teidän.»
»Ka», mukaili Pietiläinen vakavana ja jatkoi:
»Eihän täällä erityisesti herätystä ole ollut. Se tahtoo maailma vain meitä itsekutakin vetää.»
Niinpä kyllä. Kuin vakavasti mietiskellen hän toki selitti: