»Mutta joitakuita uskovaisia on toki täällä. Se Pöndisen pappi kun niitä vähän jo hereille kolkutti…»
Ja vakavana hän omasta kohdastaankin jatkoi:
»Minullakin siinä kun… Iso joukko on ja suuret verot eikä maantuotteilla kunnon menekkiä, niin… Ei siinä ole liiennyt aikaa Sanan viljelemiseen.»
Ja niin edelleen. Sakari jo innostui. Hän tavallaan jo saarnasi: julisti tämän kansan pahuutta, varsinkin sen suruttoman Jussi Punnitun, jolle hän oli nyt ynseä.
»Se on viisaus, väärä viisaus, siinäkin mökissä tehnyt hunsvotin työn», kiivastui hän, ja kun Pietiläinen myönteli ja mietiksi, uhkaili kostonhaluinen Sakari, ihan julisti:
»Mutta minä kolistan senkin mökin… Hereille ja pois väärän viisauden kauheudesta kolistan.»
Pietiläisen mieli painui yhä vakaammaksi. Hän tapaili:
»Ka… Eihän se maallinen ja katoava viisaus kestä silloin, kun tiukka tulee.»
Ei. Liiankin pian oli tämänkin seudun kansa saava sen kokea, nähdä, miten epämääräinen on viisaus yleensä. Ei siihen siis luottamista. Jussi Punnitulle kostonhaluisena jatkoi Sakari, uhkaili, kuin ankaran saarnaajan tavoin julisti:
»Minä, jos ei muu auta, niin kiipeän Punnitun mökin katolle ja savutorven kautta kolistan ja kopistan sitä paatunutta paikkaa, niin että sen pitää herätä.»