»Ja mitäpäs siitä hyötyisi, jos palaisikin… Kun kerran tauti on parantumaton», jatkoi hän kavalaa valmistustansa, hyvin huolettomaksi tekeytyen.
Huolissaan puuhaili Anna-Liisa. Issakainen pihautti nyt savut oikeasta sieraimestansa.
»Viisaustauti, jos kehen syöpyy puoleen tai toiseen, niin et sitä kirveelläkään pois veistä!»
Ja tyytyväisenä lojahti hän sänkyyn mahallensa. Puuhaileva Anna-Liisa näytti yhäkin huolestuneemmalta. Issakainen heittäytyi kavaluudessaan ikäänkuin asiaa itsekseen syvästi mieteksimään, imeksi puolisammunutta piippuaan ja tovin kuluttua, siinä mahallaan loikoessaan rauhallisena, muka ihmeissään oudosteli:
»Niin, että on se todellakin ihme, kun niinkin pieni asia kuin viisaus, voi tään ihmisen elämässä pelata niin suurta osuutta!… Jos kellä sattuu olemaan heikko pää.»
Ja yhä rohkeammin hän kavalasti lähestyi jo kosimispuheensa varsinaista puolta. Kuin pikku sukkeluudeksi, kuherteluksi hän siinä jo puhui, kuin kehasi:
»Mutta minun pää tää kestäisi senkin voiman.»
Siltä näytti. Ihan peloittavan iso ja luja oli hänen takkuinen päänsä.
Hän imasi savut ja kertoi rauhallisena:
»Kometiantti-joukko markkinoilla tahtoikin minut pestata joukkoonsa tätä päätä näyttelemään… Niin kovasti tähän mielistyivät, mutta ei sovittu hinnoilla.»
Se oli totta. Hän tupakoi tyytyväisenä, mieteksi talon maiden arvoa ja muuta, kohottautui sitte, hapoi lakkinsa ja lähti lautamieheltä jotenkin urkkimaan, miten pian saa eron saanut leski mennä uusiin naimisiin.