Niin saapui hän lopultakin seurakuntansa hullujen talolle, jonne hän pastori Pöndisen neuvon mukaan ensiksi poikkesi neuvoja ja avustusta saamaan. Oli kuuma, tyyni puolipäivä. Aurinko paistaa lekotteli hartaana. Keskellä laitoksen ohi kulkevaa tietä makasi lammaskatras rauhallisena. Pesuvaatteet kuivuivat harvassa kaivokoivikossa, jossa koivujen varjot ikäänkuin puolipäivän rauhaa pitivät.
Ja pihamaalla oli sama kesäinen puolipäivän hiljaisuus ja rauha. Ei eloa, ei ihmisiä. Ainoastaan kaksi vanhaa kanaa ja laiha kukko siinä kartanolla hääräili. Sakari pysähtyi niiden menoa tarkkaamaan.
Miten mielenkiintoista! Vanhempi, laihempi kana oli löytänyt rikkojen seasta ohranjyvän ja varustautui sitä nokkaamaan aivan juhlallisesti. Se kaakatti, kiersi jyvää, piti sitä silmällä kuin kissa kiusattavaansa hiirtä. Nyt se jo kurotti kaulansa nokatakseen jyvän juhlallisesti.
»Nokkaahan jo?» jännittyi Sakari ja odotti.
Mutta ei se vielä nokannutkaan. Rapisteli vain välillä siipiänsä, kuin laittaaksensa juhla-ateriapukunsa kuntoon, kaakatti ja taas kurotti kaulansa nokatakseen juhlallisesti.
»Nokkaakohan?»
Mutta silloin huomasi laiha, ylpeä kukko asian. Se tallusteli ylpeänä kanan luo, antoi sille aika lähdön ja nokkasi itse jyvän. Kana parahti, juosta ryöhötti surkeasti kaakattaen pakoon ja tyynnyttyänsä ryhtyi kynimään muutoinkin jo surkean köyhää höyhenistöänsä, samalla vaivaloisesti äännellen, ikäänkuin huonoja olojaan nurkuen.
Mutta ylpeänä saapasteli laiha kukko pihan halki, kaula ojona ja kiekasi korkealla äänellä, aivan kuninkaallisesti. Sakaria oli tapaus huvittanut ja tyytyväisenä työntyi hän taloon, kysellen sen hoitajatarta, Eulaliinaa.
SEITSEMÄS SANAKOLINA
Osuikin nyt Sakari Kolistajan saapuessa olemaan laitoksen johtokunnan kokous ja hyvin ne johtokunnan jäsenet Sakariin mieltyivätkin. Olihan se, näkyi, vaatimaton mies, ei mikään ylpeilijä. Ei se pastori Pöndinen ollut suotta sitä suositellut.