»Mutta muuta maallista vikaa minussa ei ole.»
Palvelija tuli ja katkaisi puheen. Eräs hullu, jo kuukauden ajat laitoksessa oleksinut viisaustieteen tohtori Tarkkilainen oli saanut uuden päähänpiston: oli alkanut uskoa ja julistaa, että hänellä oli seitsemän päätä ja joka päässä seitsemän suuta. Eulaliina siunaili, mutta Sakari tuli uteliaaksi ja jo peräsi:
»Mitähän tuo niin monella päällä tekee?» Mutta jo huomenna otti Eulaliina virkavapauden ja lähti kotiinsa, Sakarin kotipitäjään ja tämän seurakunnan välipitäjään valmistamaan myötäjäisiänsä. Sakarin oli määrä tulla myöhemmin ja viedä hänet kotiinsa, jossa päätettiin pitää häät. Hänen poissaollessansa jäi nyt Sakari yksin hoitamaan hullujenhuonetta.
* * * * *
Ja siinä asiatkin alkoivat noin hiljakseen mennä. Ei hän vielä ollut erityisemmin ryhtynyt toimeensa, hullujen hoitoon, vaan palvelusväki oli ne tehtävät suorittanut.
Mutta nyt osui Jussi Punnittu myllymatkallaan poikkeamaan hullujenhuoneelle. Ymmälle hän joutui huomatessaan Sakarin olevan laitoksen johtajana. Se sotki koko asian.
»Ei se hylky sittekään tainnut olla hullu, koskapa se kelpasi johtajaksi», sekoittui Jussin äly pakostakin. Ihan ajatuksiinsa vaipuneena imeksi hän piippunykeröänsä.
Merkillistä! Sotki se viisaankin moinen vyyhti.
Ja silloin joutui siihen Sakari. Oitis hän tunsi tämän suruttoman Jussi Punnitun. Hän muisti, miten karkeasti se oli häntä loukannut, oli haukkunut hulluksi.
Ajatelkaa sitä solvausta! Ei Sakari jaksanut sitä sulattaa. Hän ihan kiehahti.