Molemmat jäivät katsomaan Sakarin tuloa. Tämä pysähtyi toviksi ja katsoi nukkuvien sikojen rauhallista oloa. Varsinkin kiinnitti mieltä sen etumaisen kippurainen saparo, se kun pisti aivan toisen kärsään. Hän tarkkasi, miten sian sierain huokuessa sen johdosta aina irvistyi auki. Kauvan hän sitä tarkkasi. Näky huvitti häntä, herätti mielenkiintoa.

»Mitähän tuo niin pitkään tarkastaa?» arveli jo rouva Amalia uteliaana, akkunasta Sakarin menoa katsoen ja Pöndinen ilmoitti:

»Sikoja eikö tuo katsone… Isot siat siellä näkyvät porokuopassaan nukkuvan.»

Lopulta sai Sakari kyllänsä sen asian miettimisestä, käveli portin luo ja ruuna kun siinä torkkui, tarkasti sen lihavuuden, painellen sormillaan lautaslihoja. Painui niihin kuoppa. Hyvässä lihassa tuo siis oli.

Mutta ruuna vain torkkui. Huomasi se kyllä epäselvästi, että siellä joku paineli lautasta ja tutki lihavuutta, mutta ei se viitsinyt siitä herätä… Tutkikoon! Tottapahan lakkaa!

* * * * *

Vanha seinäkello löi pitkään, verkkaan ja naristen kaksitoista, vaikka viisarit jo näyttivät kahta. Mutta sen lyönti kun oli jo rovasti-vainaan ajoilta jäänyt ajasta jälelle.

Ja jo oli Sakari Kolistajakin saanut saarnalupakirjansa ja pastori oli hänen kanssansa puhunut sanan ja toisenkin Sanasta. Alistuvasti, heränneen nöyryydellä, oli Sakari kuunnellut. Rouva Amalia tuli aivan liikutetuksi. Olihan ihanaa, että hänen sulhasellansa on noin nöyriä ja alttiita opetuslapsia. Kiitollinen hän oli sisimmässään Sakarille, ja halusi sille jotain puhuakin ja sanoa.

Ja olihan siinä sopivaa puhuttavaakin. Ikäänkuin ohjatakseen, saarnatyöhön valmistaakseen alkoi näet pastori puhella Sakarille:

»Saa nyt nähdä, mitenkä te, isäntä Kolistaja, siellä onnistutte, kun se on niin surutonta ja…»