»Mutta onkinpas hylyllä tarkka silmä, kun huomasi tään vallesmanninkin asian niin varmasti, vaikka muut eivät silloin vielä huomanneet mitään erikoista!»

»Ilmankos hän olisikaan hullujenhoitaja, jos ei niiden asioissa olisi tarkka silmä», oikaisivat toiset ja maine Sakari Kolistajan viisaudesta levisi rinnan sen odottamattoman tiedon kanssa, että vallesmannin järki on sekoittunut.

Mutta onneksi keksi hän, vallesmanni, jo yhden keinon, millä kostaa Sakarille: Yksi lautamiehen virka oli avoinna ja hän päätti Sakarin uhalla ehdoittaa tuomarille siihen toimeen Sakarin vihamiestä, Jussi Punnittua. Punnittuhan kyllä, kuten jo sanottu, kulki »tuhman Jussin» nimellä, mutta hän oli kuullut, että tänne määrätty uusi tuomari, josta asian ratkaisu riippui, ei liioin pitänytkään suurta väliä lautamiesten viisaudella, kunhan niitä vain oli laillinen luku.

Ja niin päätti hän nyt lähteä oitis tuomarin saavuttua puhumaan sille
Jussi Punnitun puolesta. Vaikutusvaltaiseksi mieheksi kohottuaan voisi
Punnittu, Sakarin vihamies kun oli, olla hänelle vuorostaan apuna
Sakaria kukistaessa.

KYMMENES SANAKOLINA

Olikin se Sakari Kolistajan oikea vaimo, Anna-Liisa, jo saanut sen holhousasian alulle. Talon isännyys oli siirtyvä hänelle. Jonkun päivän kuluttua oli siltavouti luvannut vierasmiesten kanssa tulla toimittamaan asiaa varten tarpeellisen pesänkirjoituksen.

Ja omituista asiassa oli, että pappilan herrasväellä ei vieläkään ollut pienintäkään tietoa siitä, että Sakari oli liika viisas, että hän oli kadonnut ja että häntä etsitään. Se johtui siitäkin, että sekä ruustinna, että pastori olivat tämän suuren surun takia eristäytyneet kaikista ihmisistä, sulkeutuneet itseensä. Siinä oli pohjalla ujostelukin ja häpeily. Kukapa sitä ilkeää näyttäytyä siellä, missä pidetään tuhmana, ehkäpä hulluna.

Mutta koki pastori toki hiljaa ajaa asiaansa, sillä vaaliaikahan oli täpärällä. Hiljaisella, oppineella puheella koki hän saada kirkkoväärti Takasta käsittämään, että hän on täysin normaali ja henkisesti täysin kykenevä tehtäväänsä. Jonkun asian varjolla oli hän nytkin kutsunut samaisen kirkkoväärtin ja puheli nyt sille, ikäänkuin muka noin vain sattumalta:

»On muutoin ilahduttavaa», sanoi hän, »on ilahduttavaa, että täällä turmeltumattoman kansan keskuudessa on uskonto säilynyt olemukseltaan niin puhtaana, yksinomaan raamattuun pohjistuvana ja…»

Hän tekeytyi sopivaksi ja jatkoi: