Mutta palaamme Sakariin.
Monet Pöndisen uskovaiset olivat jo poikenneet hänen puheillensa, vaikka ei hän vielä ollut julkisesti saarnannut. Yksityisesti hän oli niille lohdutusta kyllä jonkun sanan puhunut. Maine hänen viisaudestansa oli vallesmannin asian johdosta levinnyt uskovaistenkin keskuuteen entistä suurempana. Jotkut jo hänelle huomauttivat, että hän taitaa olla ainakin yhtä hyvä saarnamies kuin itse Pöndinenkin.
Mutta nöyränä, Pöndiselle uskollisena, torjui Sakari sen kunnian.
Hengenmiehen varmuudella todisti hän:
»Ei. Pöndinen on suurempi minua.»
Kunnia hänelle! ja Pietiläisellekin hän Pöndisen uskon suuruudesta todisti:
»Pöndisen usko on niinkuin iso rautaharkko… Syvimmänkin syvyyden pohjaan se vajoaa ja mitattavat asiat selviksi perää.»
Ja tämä hänen totisen kristityn nöyryytensä ja uskollisuutensa mestariansa kohtaan, miellytti uskovaisia. Monet uskoivatkin siis Sakariin jo ennen sen ensimäistä saarnaa.
Elo oli valmis. Hänen tarvitsi vain mennä sitä korjaamaan.
* * * * *
Nyt hän touhusi jo johtajatoimissansa. Tänään oli sumuinen, tyyni ja hyvin harmaa päivä. Kaikki näytti laiskistuneen. Hullujenhuoneen vastapäisellä mäellä ryhjöttävän Kojosen talon viirisalko vetäytyi korkeuteen niin laiskana kuin mikäkin joku suolimato. Hoitolan palvelusväki hääri hoitolan pellolla. Heiniä panivat kuivaus-seipäisiin ja Sakari Kolistaja johti nyt työtä.