Ja katkerana, ihan kuin itku kurkussa, lähti hän tallustelemaan pois koko paikalta, jättäen kuorman ja kaiken oman onnensa nojaan. Koni alkoi torkkua. Hirsi näytti pötköttavän entistäkin pitempänä, laiskana makkarana, ja nyt jos koskaan riitti Sakarille ja sen väelle pitkän-kiskomista ja uskollisesti sitä kiskottiinkin siinä iltaan asti.
Mutta iltasella eräs eukoista arveli toiselle:
»Mitenkähän, tuota… Että onkohan se ihan oikealla hollilla, se tää uuden johtajan äly, kun se kiireenä työpäivänä panee katsomaan sitä pitkän-kiskomista?»
Joku mieskin taisi samaa asiaa mieteksiä. Mutta päivätyöläinen, Hippiläisen Antti, joka yleensäkin mieluummin »kiskoi-pitkää», kuin teki varsinaista työtä, alkoi heti:
»Ei hän silloin olisi johtajana… Jos nimittäin ei olisi viisauden puolesta oikealla hollilla.»
Ja niin painuikin se asia. Epäselväksi se tosin vaimoväelle jäi, mutta vähänkös on elämässä muutakin selittämätöntä.
Mutta Hippiläisen Antti oli mielistynyt Sakariin. Hän koki toimia, että asia ei joutuisi johtokunnan ja muiden tietoon, niin ettei hän menettäisi tätä johtajaa, joka työn asemesta teetätti hänen luillensa niin mieleistä pitkän-kiskomista.
* * * * *
Oikeastaan oli Sakari alkanut ikävöidä Eulaliinaansa. Oli sille jo kirjoittanutkin, ilmoittanut että hän tuleekin jo nyt heti, vie katsomaan kontua ja ehkä jo vihityttääkin, jos vain kuulutus asiasta ehtii selvitä.
Ja nyt puuhaili hän varsinaisessa hoitajatoimessansa, tarkasti potilaitansa. Hän oli erityisemmin mieltynyt niistä yhteen: siihen, joka uskoi itsellänsä olevan seitsemän päätä. Uteliaana oli Sakari kysellyt mieheltä, missä ne kuusi päätä ovat.