»Mutta kolistamisessa ja kolkuttamisessa minä en falskaa!»
Täytyi se uskoa. Viisaudesta kun oli taas johduttu puhumaan, niin
Pykäläinen siitä selitteli:
»Niitä ajallisen viisauden valmistuslaitoksia, koulujahan niitä tässäkin kunnassa on Herran avulla saatu kuntoon, niin että maallisesta viisaudesta ei ala enää olla puutetta.»
Ja yhtä vakavana hän lisäsi:
»Ja nyt sitte saatiin tämä ajanvaatima, uusi hullujenhuone.»
Mutta silloin ruuna siinä juostessa nosti uhallakin häntänsä, ja ilkeyksissään vielä niin pystyyn kuin voi ja näytti sitte muutenkin, että kyllä hän sittekin vuosituhansien käytännön kautta lain pyhyyden saavuttaneista hännän-nosto-oikeuksistaan kiinni pitää, olkoonpa kyydittävä vaikka itse siveysopin professori ja arkkipiispa, ja kyytimiehenä vaikka siveysseura Sininauhan kunniajäsen.
Häpeällistä! Eikä Pykäläinen käsittänyt, miksi häntä tämä tapaus nyt niin hävetti. Kristityn nöyryydellä hillitsi hän toki vihastumisensa, Sakarin vuoksi.
Mutta kotona, kun Sakari ei ollut näkemässä, ei hän voinut olla purkamatta katkeruuttaan taistelussa voittaneelle ruunalle, joka oli Sakarin nähden hänet niin häväissyt. Ja niinpä hän, ruunaa laitumelle laskiessaan, lyödä hosasi sitä suitsilla ja ärähti ynseänä, katkerana:
»Hylky!»
Mutta katkeroitunut oli ruunakin ja niinpä se, pois loikahtaen, vastasi ylenkatseellisesti rumalla, ilkeällä halveksumis-äänellä, jonka olisi kuurokin ihan tajuisasti kuullut, viuhautti samalla kuin vihaisesti häntäänsä, ja lekauttaen takapuoltaan äkeästi, kuin potkaistakseen, loikki pari kolme harppausta ja alkoi ahnaasti nyhtää ruohoa nurmikosta suuhunsa.