Ja silloin kirkastui hurskaan Pykäläisen äly: Sakarin täytyi olla todellakin totinen kristitty, koskapa vihamiehestänsäkin, niin hyvää puhuu, suosittelee sitä ihan valtiopäiville. Ei sitä vain tavallinen uskovainenkaan, niin sanan mukaan »kokoa tulisia hiiliä vihollisensa pään päälle». Sakari kirkastui hänelle ihan pyhimykseksi. Uskoi hän sen todistuksen ja entistä ujommaksi hän tuli, ja joka hetki vain pelkäsi, että ruuna häpäisee hänet tämän arvokkaan ja pyhän miehen silmien edessä. Hän koki salavihkaa kepakolla hännänjuureen tökkien estää sen nousua. Nöyrin mielin alkoi hän nyt puhua uskon asioista, heräämisestä, synnintuntoon tulemisesta ja muusta. Hän puhui:
»Se on syntinen ihmisluonto semmoinen, jotta se ei hellävaraisesta herättämisestä herää…»
Mutta Sakarikin jo ilmoitti, aivan kehasi:
»Mutta herää se kovakin, kun oikein kolisuttaa.»
Sen myönsi Pykäläinenkin. Arvokkaana, tyynenä ja vaatimattomana pysyttelihe hän, vaikka siinä olikin niin arka ja täpärä tehtävä ohella.
»Sillä heräsin sitä minäkin, kun oikein kova kolina kävi», selitti Sakari. Ruuna tekeytyi ihan ulkokullatuksi, johtaakseen Pykäläisen varomattomaksi. Pykäläinen huomasi toki sen viekkauden ja piti puolestaan yhä tarkemmin silmällä. Sakari jatkoi heräämisensä kuvaamista, ilmoitti:
»En ollut aluksi uskoa siinä mitään olevan, mutta kun sitte alkoi kuulua kolinaa ja koputusta, joka puolelta, niin… Silloin minä jo hoksasin, mikä kamala paikka se on se maallinen liika viisaus.»
»Prtut … prtut!» hätäytyi Pykäläinen, sillä täpärällä piti jo, että ruuna ei häväissyt.
»Jaa liika viisaus?»
Niin oli jouduttu Sakarin sydämen asiaan, viisauteen. Sakari johtui todistamaan itsestänsä, myönsi, että pieni hän on Pöndiseen verraten, mutta lisäsi samalla varmasti: