»Kylmene vain!… Vaikka jääpuikoksi jäädy koko mies, sillä kyllä niitä nyt tuommoisia housunkannattimia saadaan, vaikka viisi joka varpaalle.»
Ja nyt palveli hän henkikirjurin perheessä ja oli jo ehtinyt kihlautua sen rengin kanssa. Pöndisen suosituksesta oli hänen sijaansa noudettu palvelustyttö, Hertta, vieraalta paikkakunnalta ja siitä sukeutui nyt pastorille uusi pieni ikävyys.
Tosin ainoastaan pieni. Mutta sitä kiusallisempi: Tuomas oli, näet, nyt saanut kuulla Sakarista toisen väärän jutun, sen, että Sakari ei olekaan kuollut, vaan on vain matkustanut asioille jonnekin ja palaa pian.
Hänen leskensä kanssa naimisiin meno oli siis nyt mahdotonta.
Ja niinpä tuntui Tuomaasta, että hän on vapaa yrittämään lämmetä Hertalle, ja hän oli alkanut lämmetä, eikä Hertallakaan tietysti ollut mitään pappilan renkiä vastaan.
Ja nyt osui eräänä yönä pastori Pöndinen, tuossa yhden ja kahden välillä yöllä, tulemaan keittiöön, jossa Hertta silloin yksin nukkui. Hän näet tuli pyytämään vettä, tavallista, maallista juomavettä ja virvoitusta…
Ja silloin tapasi hän kauhukseen Tuomaan Hertan luota. Jos siveä lukija ei, kuten Eeva silloin, asiantuntemuksensa vuoksi fiikunalehteä tarvitessaan, olisi jo punastumiskykyinen ja -haluinen, niin sanoisin suoraan, niinkuin asia on: että tapasi vierestä. Pastori tietysti kauhistui moista ja nuhteli Tuomasta, tosin hiljaa, ettei ruustinna meluun heräisi.
Mutta Tuomas, tietysti hieman mustasukkaisena, paadutti kaikki kohtansa. Kun, näet, Pöndinen häntä hieman uhkaili jollain rangaistuksella, keksi hän hyvin ilkeän ja häijyn ja kavalan keinon, ryyppäsi rauhallisesti vettä korvosta ja uhkasi tyynesti vastaan:
»Ka samapa tuo! Mutta minä puolestani levitän silloin tiedon siitä, jotta pastori hiipi kello kahden jälkeen yöllä alusvaatteisillaan Hertan luo kyökkiin.»
Ihan Pöndisen silmät suurenivat.