»Kuinka Tuomas semmoista uskaltaa!… Vaikka itse oli kyökissä!» yritti hän kuin neuvottomana, mutta Tuomas vain sylkäisi, ja ikäänkuin suuriin renkimiehen etuoikeuksiinsa tässä siveellisyys-asiassa vedoten, arveli ruumiillisesti veltosti, mutta henkisesti varmasti:
»Jaa … mutta se on toista renkimies ja toista pappi…»
Ja tästä se nyt heitti uuden harmin Pöndiselle. Alati vaivasi häntä se pelko, että Tuomas ilkeyksissään, tai ymmärtämättömyydessään, todellakin selittää ihmisille niinpäin hänen harkitsemattomat öitsimisensä. Sen ikävän viisaus-asian lisäksi siinä olisi silloin, näin vaalien edellä, kiusaa korvia myöten, ja hän ei enää lopulta jaksanut joskus käsittää koko tätä asemansa suurta tukaluutta ja vaivaa.
* * * * *
Oli kulunut aikaa jo tovi edellisestä. Toiset vaalisaarnaajat kuuluivat jo käyneen seurakunnan vaikutusvaltaisia uskovaisia tervehtimässä. Pastori Pöndinen, jonka toiveita tämä äskeinen Tuomaan kavala uhkaus erityisesti himmensi, oli jo ihan kuin epätoivoinen.
Mutta sittekin hän koki, eli jo puuhasi. Hän valmisti vaalisaarnansa ja sen avulla hän toivoi pelastuvansa tästä pulastansakin.
Hän oli, näet, sen aiheeksi ottanut sydämensä asian, uskon. Hän selitti siinä vakuuttavasti, että ihmistäkin voidaan tutkia ja tuntea ainoastaan uskon avulla, ja sitä samaa hän oli suullisesti jo seurakuntalaisille teroittanut.
Ja nyt hän taas valmisti ja tarkasti samaista saarnaansa. Hän luki siitä:
»Oi ihminen! Silmä ja korva pettää, mutta usko ei koskaan väärin todista.»
Ja sitte seurasi pitkä selitys siitä, miten ihminen usein tuomitsee lähimäistänsä pahojen juorujen mukaan. Niiden mukaan hän pitää lähimäistänsä esimerkiksi tyhmänä, ilkeänä, ahneena, jopa haureuden harjoittajanakin.