»Mutta» — jatkui saarna — »mutta, jos me katsahdamme ihmiseen uskon avulla, niin me löydämme hänestä ihan toisenlaisen sydämen ja aikomukset ja avut.»
Hän mietiksi, jatkoi:
»Moni, jota ihmiset parjaavat, sanokaamme tyhmäksi, osottautuukin Herran edessä viisaaksi, jos meillä vain on oikean kristityn usko, joka ei epäile.»
Se kohta oli hänestä erittäin onnistunut.
Edelleen:
»Ja monen viattomimmille askelille ja kirkkaille ja selkeille poluille, siroittaa kavala ja paha kieli sameata hietaa, mutta jos meillä on oikea usko, niin me näemme hiedan alta oikean polun, joka vain sillä epäselvällä hiekalla sameoitettu oli.»
Sitä kohtaa hän hieman epäili. Se ei tuntunut, aivan selvältä. Mikä hänessä liekin samentanut. Aivan hän mietiksi ja raapasipa jo korvallistansakin. Hänellä ei ollut mitään takeita renki Tuomaan hyvästä tahdosta, vaikka kyllä hän oli sitä koettanut nyt kohdella ihan totisella rakkaudella. Hän pysähtyi, istui, mietiksi. Se samean hiekan kylväminen selkeille ja kirkkaille poluille tuntui taaskin hyvin kiusalliselta asialta. Aivanpa valtasi mielen jo epätoivo.
* * * * *
Oli jo iltamyöhä. Ruustinna oli sanonut hyvää yötä suuteloilla.
Mutta yhä valvoi ja mietiksi pastori Pöndinen asiaa. Hämärältä näytti nyt tämän seurakunnan saanti. Ei siis ihme, että hän siinä, mielen masennuksissa ollessa, johtui ajattelemaan toista työmaata Herran vainiolla.