Ja niin johtui taaskin mieleen tunnettu Iso-Tulos-niminen seurakunta, josta hän oli jo ylioppilasaikoinaan uneksinut, jopa rukoillut Herraa sen puolesta. Kirkollisessa matrikkelissa, tuossa ainoassa Suomen Siionissa kirjoitetussa raamatussa, tuossa suloisessa ja lohdullisessa lupauksien- ja armonkirjassa, oli sen papintulot kainosti merkitty ainoastaan 26.745 markaksi 69 penniksi, vaikka ne todellisuudessa nousivat yli kolmenkymmenen kuuden tuhannen.
Mutta ikävä vain, että sen rovasti vielä eli. Onneksi oli se toki jo 78-vuotias ja sen isäkin oli kuollut jokseenkin siinä iässä. Lisäksi oli seurakunta n.s. keisarinpitäjässä. Ollapa vain tarpeen tullen senaatissa joku hyvä setä, tai vaikka tutun tuttu!
Niissä surullisissa mietteissä keinuellessansa hän — miten liekin osunut — tuli muistaneeksi Sakarin lähetyspitäjän vallesmanni Kaksinaisen. Sen setähän on senaatissa, eno piispana. Hän tiesi senkin, että vallesmanni Kaksinainen haluaa päästä valtiopäiville ja sitä tietä senaattiin. Senaattori-setänsä kautta voisi se paljon vaikuttaa, ja kuka tietää, mitä tietä Herra meille milloinkin avun lähettää.
Omituista! Sillä siinä surussa ja murheessa, heräsi hänessä näet halu auttaa vallesmannia sen vaaliasiassa, auttaa kuten lähimäistä. Olihan kirkollakin yleensä hyötyä siitä, että sillä oli kiitollisuuden velkaan joutuneita käytettävänään.
Ja niinpä kirjoittikin hän nyt oitis Sakarin morsiamelle, Eulaliinalle, pyysi sen etsimään Sakarin ja käskemään sen puuhaamaan vallesmannin asian hyväksi.
»Erittäin huomauta», kirjoitti hän: »että lähetyspappi Sakari Kolistajan on uskovaisille teroitettava, että vallesmannin valitseminen on tähdellistä ja tarpeellista kirkon edun, uskon ja kaikkinaisten siihen liittyvien katsomisien ja asioiden vuoksi, jotka kaikki on Herra niin oleviksi määrännyt.»
Ja vallesmannille itselleen hän kirjoitti:
»Tietäen sinun suopeaksi hengen-asialle ja toivossa, että niitä asioita tulisit valtiopäivillä edesauttamaan, olen käskenyt lähetyspappini, Sakari Antinpoika Kolistajan, tehdä kaikkensa sinun vaaliasiasi hyväksi. Sillä vaikka meidän kalliomme onkin Herrassa, emme me silti kuitenkaan saa unohtaa toistemme keskinäistä auttamista ja hyvistä töistä kiitollisessa muistossa pitämistä, vaan tulee meidän muistaa, että vastavuoroinen palvelus, ollen sopivin palvelusmuoto, on meille täällä ajassa tarpeellinen ijankaikkisuutta varten.
Armo ja rauha olkoon sinulle, rakas ristiveli!
Sinulle alati vilpitön Herrassa,